Mamispäiväkirja, päivä 3
Ihmiset tuppaavat sanomaan että "nauti nyt" ja sitten myöskin että "lepäilet vaan". No lepäily ei ole nautinnollista ja nauttiminen ei ole lepäämistä. Joten mitä paskaa?
Tänään ajattelin että saa makaaminen riittää ja lähden "nauttimaan tästä vapaudesta". Vetäisin upouudet lenkkeilykamat päälle (tilasin kasan raskauden jälkeisiksi motivaattoreiksi) ja ylpeänä kuulutin Facebookissa #faijalle ja omalle äidilleni että nyt lenkkeillään kuule. "Aattelin lähtee kävelemään ja etsiä tuolta sen rannan minkä kerran näin. Jos jäis sinne ottaa arskaa hetkeks ja chillais pallon kanssa."
Workout playlist huusi kuulokkeissa, astuin ulos aurinkoon, huokasin onnellisuudesta ja lähdin askeltamaan. Ensimmäiset 200 metriä pystyin kävelemään ilman mitään ongelmia, ei edes tuntunut siltä että olen aikalailla viimeisimmilläni raskaana. Ainoa asia miten muotoni pääsivät muistuttamaan oli asfalttiin piirtyvä varjoni - jösses mikä muodostuma, tarjoilin monelle maan matosellle oikeen asiallisen auringonpimennyksen. Olkaa hyvä vaan.
200 metrin jälkeen jouduin hidastamaan vauhtia kun maha veti kireeksi ja koko alavartalo jäykistyi. Mietin hetken että tuliko tässä nyt joku paskahalvaus vai mitä helvettiä. Pysähdyin, venyttelin vähän (sellai seksikkäästi hulahulaa heittäen) ja jatkoin matkaa. Kun 600 metriä tuli täyteen (tämä olisi joka aamuinen matkani bussipysäkille by the way), tuntui siltä kuin lantion, lonkkien ja koko alasysteemin luut olisivat poksahtamaisillaan poikki. Kuvittelin koko naisen röjähtävän kasaan, kuin muussia vain. Pohdin että jos nyt pomppaisin ilmaan (ilmaan aka sen 2 senttiä mitä pystyisin horjahtamaan) niin kestäisivätkö luuni sen. En lähtenyt riskeeraamaan. Laitoin kiroilevia viestejä #faijalle siitä kuinka "INHOAN TÄTÄ" ja käännyin hikisenä puuskuttavana mammana kotia kohti.
Kuvittele että nuo "alasysteemin" luut olisivat kaikki kertaalleen hajonneet ja joku olisi paikannut ne Tiimarin teipillä, sellai vähän huterasti, "sinnepäin". Kuvittele sitten että miten hitaasti ja varoen tekisit 600 metrin matkan takaisin kotiin, kiroten kykemättömyyttäsi edes kävelemään enää. Pääsin halpisteipatuilla luillani kotikulman kaupalleni, kävin kostoksi ostamassa maailman parasta limpparia (Fantan sitruunaa) ja tulin kotiin.
Nyt istun sohvalla ja katson Niken juoksu -sovelluksestani kuinka aiemmin vetelin useiden kilometrien juoksulenkkejä aamutuimaan ja nautin allit heiluen joka pisarasta tätä 240 kaloria sisältävästä epäterveellisestä sokerijuomasta.
Ymmärrän että tämä on pian ohi. Ymmärrän myöskin sen että tämä kuuluu asiaan ja sisälläni kasvaa ihminen ja ja ja mutta se ei siltikään vie pois sitä karskia pettymyksen tunnetta ja sitä kaikkea itsensä piiskaamista ja peiton alle maailmalta piiloutumista.
Ihmiset tuppaavat sanomaan että "nauti nyt, kohta se lapsi on täällä ja siihen loppuu rauhallisuus". Entäs jos en kaipaakaan rauhaa? Entäs jos kaipaankin sitä normaalia elämää? Sitä että voin juosta, vaikka sitten sen kakkelivaippaisen lapsen perässä? Sitä että pääsen hikoilemaan salille, tai vaikka edes rattaiden kanssa ylämäkeen? Entäs jos mä en tykkää ollenkaan tästä löllönä lepäilystä ja "rauhassa ottamisesta". Mitä jos mä oon saanu tarpeekseni (piste).
Peace out? Joo kyllä varmaan.
(En omista vihaisten vauvojen kuvia. Nappasin Googlen kuvahausta. Cheers.)