”Girl, you’re going to be one hot momma.” – kuuma äiti? What?
Raskautta takana 31 viikkoa ja 4 päivää. Oireina unohtelevaisuus, tukkoisuus, hengitysteiden kuivuminen, jalkojen turvotus, aivastelu, lonkkien särky, kömpelyys, alavatsan särky, paineen tunne koko keskivartalossa, suonikohjujen pelko, raskausarpien pelko, selkäkivut, unettomuus, järjetön uupumus, päänsärky, hengästyminen, ajoittainen heikotus jnejne.
Mutta ennen kaikkea (näköjään), avautumisen tarve.
Sitä sanotaan että raskaus kokemuksena on täynnä kasvamista, muutoksia, elämän kokonaisvaltaista ”rikastumista”ja tietenkin niitä paljon puhuttuja haasteita. Omasta mielestäni nämä kaikki ovat hyvinkin helposti nähtävissä minussa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Oon tällä hetkellä vähän omituisessa vaiheessa raskautta, tietenkin ihan raskausajan voivottelujen ja tuskailujenkin muodossa mutta eritoten henkisesti ja siksi aattelinkin kirjoitella asiasta tänne blogin puolelle. Äiti on joskus teini-minälleni kehottanut kirjoittelemaan fiiliksistään paperille ja sitten lukemaan ne itse, jotta tajuaisi itseään paremmin ja täytyy myöntää että se toimii. Katsotaanpas käykö niin tälläkin kertaa.
Kaikkihan sen varmasti ymmärtävät että odottavan äidin raskaus-aika sisältää vaikka minkälaista kokemusta, niin hyvää kuin huonoa, liittyen siihen alituiseen muuttuvaan kroppaan, hormonien heittelehtimiseen ja tämä kaikki vielä vaihtelee äidiltä toiselle, omasta mielestäni naisen paineensietokyvyn ja herkkyyden mukaan. On päiviä jolloinka kaikki on taivaallista ja voi että kun on ihanaa tulla äidiksi mutta on myös niitä päiviä että ei ny jumalauta.
Alkuvaiheessa panikoin ensin plussatestiä, sitten sitä miten muka voisin selvitä tästä kaikesta, tämän jälkeen sitä miten parisuhteelleni käy, jonka jälkeen aloin taas panikoimaan sitä plussatestiä. Eihän musta vois vielä tulla äitiä! Eihän tämän nyt ihan vielä olisi tarvinnut tapahtua! Mitenhän yksinhuoltajat pärjää? Onkohan #faija mun kanssa kun paisun? Hitto menetän varmaan duunini! Ja sitten taas katottiin sitä plussatestiä ja tsädääm arvatenkin – panikoitiin vähän lisää.
Pienen paniikin jälkeen pääsin yli shokista, tunsin iloa ja innostumista jonka jälkeen aloin pelkäämään että menetämme poikasemme. Mietin myös että kun tuppaan tekemään töitä aika hurjan paljon, niin entäs jos stressaan liikaa (no shit?). Ajattelin että miten vauvan käy kun en osaa olla vain tekemättä mitään ja levätä, tulisiko lapsesta ihan ADHD vai kävisikö jotain paljon pahempaa. Painoin töissä ihan tavalliseen tapaan, kaikki sujui hyvin paria ylättävää oksentamis-momenttia lukuun ottamatta ja pääsin lopulta huokaisemaan helpotuksesta, oli aika toisen kolmanneksen.
Nyt pääsin eroon siitä turhauttavasta joka ikisen asian stressaamisesta. Olin paremmalla tuulella ja mietin että hittovie, täähän on ihan huikeeta aikaa mun elämästä, pian olisinkin jo äiti ja #faija olisi virallisesti isi. Olo oli parempi myös fyysisesti, vaikka maha kasvoikin. Myös pelko lapsen menettämisestä oli enemmän taka-alalla. No eipä aikaakaan kun maailmani romahti taas – ja kuinka typerästä syystä se tapahtuikaan; saimme kuulla että mahassa kasvava kaveri onkin poika. Kirjoitinkin reaktiostani tänne blogiin jo aiemmin mutta lyhyesti sanottuna, muserruin. Olin nimittäin varma että kyseessä on tyttö ja ei sillä ettenkö poikaa olisi halunnut (minulle ei sillä sukupuolella ole merkitystä lainkaan) mutta ajattelin silloin että enhän mä pojan kanssa osaa olla. En mä oo mies, mitä sille tehdään, sanotaan? Mitä jos se kysyy jotain pippelistä? Mitä mä siitäkään osaan sanoa? Noo äiti nyt ei kyllä oikeen tiijä.. Ei sitä lapselleen halua sanoa että no en kyllä osaa auttaa, kysypä joltain muulta. Halusin että voin olla super-äiti jolla on vastaus kaikkeen niin kuin omalla äidillänikin on aina ollut. Halusin että voisin sanoa että äiti tietää miltä susta tuntuu. Enhän mä nyt voisi, eihän mulle ole kasvanut viiksiä eikä oo pahemmin kiveksetkään laskeutuneet.
Tästä vaiheesta pääsin yli noin 24 tunnissa kun #faija muistutteli että hänkin on muuten käytettävissä. Niinhän se onkin, se on mun tietosanakirja, mun ohjekirja, mun ikioma Mies-Google. Moogle. Nyt oon sitä mieltä että on huikeeta että mä saan toisen ihana miehen mun elämään ja pysyn perheen ainoana naikkosena!
Parisuhteesta on pakko mainita sen verran että mun mielestä me ollaan kasvettu enemmän ja enemmän yhteen, tehdään kompromisseja toisen eteen, ajatellaan (aka mä ajattelen) nyt realistisemmin enkä vaan oo että no eiku näin me tehdään ja jokainen raskausviikko on rakastunu #faijaan aina uusiks. Mitä pidemmälle tää etenee, sitä enemmän me ollaan ku joku jenkkielokuvien power couple! Don’t mess with us. Osaan niin nähdä meijän tulevan arjen ku kopitellaan kakkavaipoilla ja lämmitellään pojan sapuskoja, molemmat maistellen tietty, koska ruoka on hyvää.
Nyt ollaan jo kolmannella kolmanneksella (sanonko vielä kolmekolmekolme) eli loppusuoralla. Kääk! Kuulemma nyt odottava äiti alkaa suunnitella synnytystä, juoksemaan synnytysvalmennuksessa ja vanhemmat päättävät vauvan nimen, ostelevat tulokkaalle tarpeita ja stressaavat siitä kuinka lapsivesi lorahtaa varmasti kun ollaan hevi-osastolla kaaleja punnitsemassa. No hieman tuollaistahan tämä nyt on kyllä. Kirjoittelin tuossa jokunen päivä sitten siitä kuinka aion kokeilla hypnosynnytystä, mutta aloitamme nyt 15.päivä myös Child Birth -tunnit, vaihdamme kuun lopussa isompaan asuntoon jonne vauvalle tulee oma huone, nimikin on nyt päätetty kokonaisuudessaan ja melkein kaikki tarpeellinen on hankittukin jo – rattaat vain puuttuvat. #faija on tällä hetkellä Lontoossa ja pakko myöntää että kyllä mua jännittää että mitäs jos beibi alkaisikin jo syntymään? Ehtiskö mun tuki ja turva sairaalaan mukaan? Entä jos se vaan syntyy niin nopsaa että oon yksin sen kanssa sitten mähläsenä ja soitan sairaalaan että voitteko lainata vahvempia saksia niin saan tän napanuoran irti?
Yksi asia tähän on kyllä lisättävä, asia jonka vuoksi aloin alun perin kirjoittamaankin tätä postausta, nimittäin itseluottamus. Itseluottamus jos joku, horjuu koko raskauden ajan puolelta toiselle ja musta tuntuu että nyt viimeisen viikon tai kahden aikana, oon päässyt ihan johonkin all time low syvyyksiin.
Ihan normaaliahan se on että kun kroppa muuttuu hurjaa vauhtia aivan erilaiseksi kuin mihin olet tottunut, niin siinä sitten itsetunto on koetuksella. Sitten jos olet vielä yhtään niin itsekriittinen kuin minä olen niin halleluja ja aamen. En osaa edes oikein kuvailla että mikä se kaikista eniten pistää masentamaan kun ei se kuitenkaan vatsan kasvaminenkaan itsessään ole. Musta on kivaa että tää keissi kasvaa ja mä jollain vitsikkäällä tavalla nautin siitä. Se että paino nousee onkin sitten toinen juttu, olen vältellyt vaakoja tässä nyt kai kuukauden, ja toivon että ensi tiistaina kun mennään taas Maxin juttusille niin se ei nostais vaakaa esille että hyppää valas jousille. Tää nyt saattaa kuulostaa ihan todella pinnalliselta, mutta niin kuin sanoinkin alussa, kirjoitan tätä jotta itse tajuaisin itseäni paremmin joten hyshys nyt; joten, eniten tällä hetkellä ahdistaa ajatus siitä etten oo enää samalla viivalla muiden ikäisteni naisten kanssa, niiden kanssa jotka ei oo saanu lapsia, niiden kanssa jonka kroppa ei oo kokenu tätä samaa minkä kanssa mun kroppa nyt taistelee päivittäin. Musta tuntuu jotenkin siltä että on olemassa viehättäviä naisia, sitten on olemassa viehättäviä äitejä. Että äidit olisi niin kun omaa porukkaansa. Jossain elokuvassa sanottiin että naisen sukupuolielintä kutsutaan sanalla vagina siitä lähtien kun se on saanut vauvan. Ei se oo sen jälkeen mikään pipari enää. Piparit on hauskoja, vaginat kliinisiä termejä. Laitoin paniikissa #faijallekin viestiä tyyliin että ”mut sit mä tuun silti olee aina äiti, mulla tulee olee boobsien sijasta imetyskoneet, bootyn sijasta leipäuuni”. Ehkä mä jotenkin pelkään sitä että mun naisellinen viehätysvoima muuttuu äidilliseksi charmiksi. Ymmärrättekö? Että en mä oo koskaan enää nainen, oon äiti. Ei sillä ettenkö äiti haluaisi olla – totta kai haluan! – mutta ähh.. en osaa selittää.
Musta äiteys on yksi elämän ihanimmista asioista ja mä en oikeasti malta odottaa että meijän poju on tossa mun vieressä ja me ollaan yksi suloinen pikkunen perhe! Sitä rakkauden ja välittämisen määrää ei voi sanoin kuvailla ja monella tapaa uskon että tunnen oloni kokonaiseksi kun pikkupoika on osana tätä elämää. Rakastan elämääni tällä hetkellä enemmän kuin koskaan mutta en rakasta itseäni lähellekään niin paljon kuin joskus aiemmin. Ehkä pitäisi heittää tämä yltiöpäinen itsekritiikki vaan roskiin ja keskittyä olennaiseen mutta ajattelin nyt avautua jotta jos siellä on joku joka painii samojen asioiden kanssa niin heeeei mäkin oon täällä – I feel you!
Oon koittanu tästä parin työkaverin kanssa puhua mutta kun he eivät ole raskaana olleet niin kommentit on lähinnä ollu sellasta että ”Wtf, you look amazing! Stop that!” Vaikea siihen on sanoa että no mutta eipä tunnu niin loistokkaalta. Oon sitäkin koittanut mutta vastaus on lähinnä ollut että ”Are you stupid, you’re gonna be a mum to this gorgeous baby boy and you’re worried about you feeling down a bit. Stop that”.
Tarkoituksena oli siis kai vain kertoa fiiliksiä jotta voin sitten itse lukea tän ja miettiä että voi tollo. Pakko vielä oikein keltaisella paksulla tussilla yliviivaten huokaista että – ai että elämä on ihanaa ja oon maailman onnellisin mutta annathan munkin vähän voivoootella. Kiitos :)
***
Edit: Luin koko postauksen ja tajusin että oonpa mä hölmöläinen. Äiti oot nero, vanha kunnon kirjoittamis-kikka toimi taas! Jätän tämän kuitenkin nyt muiden nähtäväksi, vaikka sitten opetuksena siitä että
a) joskus on hyvä sanoa asiat ääneen vaikka ne höperöiltä kuulostaisikin
b) usko aina äitiäs