Se tunne kun haluaisit vaan hajota kylmälle lattialle, takkuinen frisyyri, kalpea iho sekä turvonneet raajasi perässä lötkähtäen. Maata siinä kiroten kaiken maallisen ja muinaisen. Nousta välillä puoli-istuvaan asentoon rohkeasti ryhdistäytyäksesi, huomataksesi että fuck it, vielä on kuraa jäljellä. Mutta et voi, koska sisälläsi on pienoinen joka aistii tuntemuksesi ja ethän halua sitä tälle viattomalle töröhuulelle. Et.

Tänään olen koittanut laittaa ripsaria kolme kertaa. Harmi kun ei ole vedenkestävää. Neljäs kerta toden sanoo? Ehkä sinne lääkäriin voi mennä vaan ja kertoa olevansa ihan tyystin turtuneena, aivan osissa, paskana.

Tuijotan seinää, Max Factorit poskilla, kahvi huulilla. Kohta pitäisi kohdata päivän toinen Max ja olla taas ihminen. Huoh.

Anteeksi poikanen, mommalla taitaa olla Böge bluesin ennakko-näytös.

Viime torstai oli lukemani mukaan aika kurja päivä.. mutta hei tyypit! Enää ei oo ihan noin nihkeä fiilis! Niin kuin yks lukija kirjottelikin että noita alamäkiä tulee ja yhtäkkiä huomaatkin että hittovie, sinnehän se hävis ku suklaavanukas suuhun! Kerroin että olin lähdössä moikkaamaan Maxia, no niin, sehän ei sitten (tietenkään) mennyt niin kuin piti. Mulle yleensä käy niin että kun jokin menee päin persausta niin sitten kaikki sinä päivä menee samaa kuiluun. Oiskohan tässäkin law of attractionilla kauhansa sopassa? Could be. 

Mulla oli siis torstaina klo 14:30 sovittu aika Maxin hellään hoivaan mutta sieltä sihteeri soitteli aamusella että tulepa vasta 16:15 kun herra tohtoriherra on hätäleikkauksessa ja myöhästyy hieman. No minähän sanoin että "passaa" ja laitoin luurin kiinni. Sain pari tuntia lisäaikaa itsekseni nyyhkyttämiseen ja voivotteluun. Sitten siinä kolmen aikaan läksin täältä taapertamaan sinne saatanan-kauas-bussipysäkille (600m), hyppäsin bussiin, hyppäsin bussista pois ja aloin tarpomaan ylämäkeä joka vie klinikalle. Siis tää ylämäki ei oo ihan mikä tahansa ylämäki; oon joskus valitellu kun oon toimistolta lähteny klinikalle ja sielläkin siis aikamoinen nousu kyseiselle pytingille mutta tämä, tämä on jotain aivan omaa luokkaansa. Tässä mäessä saa kävellä niin että nenä viistää asfalttia, tässä tapauksessa vatsa hoiti viistämisen. Ja tuonne kukkulallehan ei siis mene busseja, tietenkään. Ja ota nyt taksia 800m matkalle. Tuosta 800 metristä tuntui siltä että tätä paskamaista mäkeä oli sen 799m vaikka totuus on että mäki on ehkä 100m. Pysähdyin matkalla valehtelematta ehkä 9 kertaa, tankkasin vettä ja läähätin. Mua ei todellakaan haittaa jos kanssaihmiset näkee mut huohottamassa hikisenä hämäläisenä mutta se että musta tuntu että ne pelkäs mua, ne ajatteli varmaan että alan synnyttämään niin ne vaihto kadun puolta. Taisin itekseni mutista jotain perkeleentollomitäkyttäätläski ja jatkoin taapertamista. Tätä helvettiä jatkui koko matkan ajan ja kun pääsin klinikalle, puhelimeni soi ja siellähän se sihteeri taas oli "your appointment needs to be rescheduled for tomorrow, Max is still at the hospital". MITÄÄÄÄÄÄÄ!??!?!?! Löin eukolle luurin korvaan, painelin klinikan ovista sisään ja kerroin tälle täysin viattomalle naiselle kuinka luuni räjähtävät ja vauvani syntyy ja nahkani narahtaa poikki ja jumalautaperkele! Nainen katsoi mua sellanen mua-oikeesti-harmittaa-sun-puolesta-mutten-voi-tälle-mitään ilme naamallaan ja lähdin pois. Kiroilin koko matkan takaisin bussipysäkille ja valitin äidilleni Facebookissa kuinka perseestä kaikki on. Itkin nojaten paikallisen Expertin ikkunaan ja taitoin matkan kotio. 

Noh, perjantaina oli sitten uusi yritys. Soitin klinikalle vielä ennen kotoa lähtöäni että onko nyt ihan varma että mun pallopää-lekuri on paikalla ja että pääsen katsomaan että mitä tolle sisällä mylläävälle miehelle kuuluu, he vakuuttivat että Max olisi paikalla joten lähdin taas painelemaan klinikkaa kohti. Kävin matkalla toimistolla moikkaamassa työkavereitani ja sain pomoltani lahjapussin josta löytyi ihania Zaran villaisia vauvavilttejä ja ihan mun tyylisiä harmaansinisiä dinosaurus ruokalappuja. Kävin myös katsastamassa työkaverini uuden asunnon joka oli matkan varrella, hän tarjosi jääkylmät appelsiinimehut ja jatkoin matkaa. Max oli kuin olikin paikalla mutta tottahan toki ajat olivat tunnin myöhässä. Työpaikalta saamani hymyi muuttui epätoivoiseksi peuransilmä lookiksi ja olin jo valmis luovuttamaan. 

Lopulta pääsin pallopääni juttusille ja tässä highlightit:

• Börje oli edelleen istuma-asennossa eli ei ollut sukeltanut 
• verenpaineeni oli laskenut edelliskerrasta ja oli nyt melkein normaalitasoani 120/70
• mies oli oppinut hengittämään, sydänäänen lisäksi kuului sellaista kohinaa kun se veti sisään ja ulos ja sisään.. wow!
• Maxin mukaan jätkä näytti rentoutuneelta
• painoa oli tullut lisää 11 päivässä reilu 200 grammaa joka on kuulemma ihan ok verrattuna siihen edelliseen 14 päivän aikana kertyneeseen reiluun 600 grammaan :D kerroinkin että oon koittanu syyä vähä terveellisemmin ja pienempiä annoksia kerralla, auttoi näköjään!
• kokonaispaino oli siis tuolloin 21.3. noin 2.6kiloa
• ei printattu kuvaa kun ne on ollut aika samanlaisia nyt viime kerroilla mutta pulleat posket näytti olevan (jeeij!)

Nyt sitten sovittiin että vielä ensi viikolla, eli tällä viikolla, eli keskiviikkona eli huomenna, käydään vielä viimeisen kerran Maxin juttusilla katsomassa että "siellä se istuu" ja käydään sitten keisarinleikkausta läpi. Kuulemma torstaina 3.4. kirjautuisin sitten sairaalaan sisään ja perjantaina 4.4. olisi itse operaatio.

***

Tässä sitä nyt sitten vaan istutaan mamislomalla ja odotellaan. Tältä se näyttää ihan rehellisesti kuvattuna. ;)

Raskausviikkolukemalaskurini näyttää 37+2 ja että itsepäinen istujamme olisi tällä hetkellä kokonsa puolesta verrattavissa vesimeloniin. Mietin viime kesää kun kannoin kaupasta tuota kovin makoista hedelmää ja voivottelin matkalla että julmettu kun painaa, niin voin nyt kokemuksen syvällä mahaluotaimella kertoa että ei sitä ainakaan helpompi ole vatsassaan kantaa. Ja tämä mahahedelmäpä ei taltuta janoa, päinvastoin, juoda saat koko ajan ;) Laskuri näyttäisi että laskelmien mukaan tämä kirkuvan punainen poika syntyisi 19 päivän päästä. Wow.

Te jotka olette tällä sivulla ennenkin vierailleet, saatatte tietää/muistaa että Bögehän ei ole ollut mikään tavan vauva vaan on heti pienen miehen mukaan valinnut oman uniikin polkunsa, jopa tälle synnyinmatkalleen. (Ei haittaa vaik jäis Uniikin mittaseks meijä poju - pätkätöihin lollers) Vauvamme on totaalikieltäytyjä. Niinku Iso H. Vieläkin se siellä istuu risti-istunnassa, paistatellen päivää, välittämättä ajankulusta lain. Jotenkin kuulostaa hieman #faijalta.. osaa ainakin rentoutua. Toivotaan että flegmaattisuus kantaa myös suomirapin saloihin saakka ja Böge asuu Tiedemiehen oppeja noudattaen, aina mutsinsa luona. No tottakai, tottakai! (kuuntele historian havinaa jaujaujaaaauu) Ja tämän räppärin alun chillailun (sekä muutaman muun seikan) vuoksihan odottelemme keisarinleikkausta joka on varattu neljännelle päivälle huhtikuuta. Vitsi miten katu-uskottava kappale - boom I'm a poet and I know it!

Tässä tämän touhukkaan emännän tiistai-look - mamisloman 9.päivä - raskaus siis nyt täysiaikainen mutta vielä odotellaan sen kymmenen päivää. (Upeat timanttikalsarit Tally Wejlistä, Everlastin muikea urheilutoppi Sports Directistä ja kuvan päätähti The Keissi ihan omasta takaa)

Ah, ai niin, pieni tarkennus jos joku ei ole aiempia vuodatuksiani lukenut tai jos tämän naisen tapaan ei ole nuo termit hallussa niin Bögehän on siis perätilassa, ja tarkennan vielä että tämä siis tarkoittaa vauvan asentoa, ei sitä että vauva olisi perätilassani (validi pointti - tätä on useampi kysynyt). Tässä kuvaa havainnollistamaan asiaa. Tämän vuoksi myös mahani ei ole "laskeutunut" nätisti kuin monen muun kanssaodottajan vaan se töröttää pyöreänä komeutena kaiken kansan edessä.

Vauva istuu käytännössä siis lantioluideni päällä ja tämähän sitä tuskaa sitten tuottaa, noilla metrin matkoillakin. #faija kertoi juuri eilen että hänen ystävänsä kertoi oman peipinsä kärsineen perätilan aiheuttaneesta lonkkaluksaatiosta, vaikka hänellekin oli keisarinleikkaus tehty, joten tätä nyt sitten seuraavaksi googlaamaan. Onko kokemuksia kellään asiasta? Jaiks, Googlen kuvahaku ei ainakaan helpottanut fiiliksiä :S

Kymmenen päivää, shait, sehän tarkoittaa siis sitä että tässä vietellään viimeistä viikkoa villiä perheetöntä elämää! Kai se on rykästävä ja tehtävä jotain mitä ei voi jatkossa enää tehdä, eli vaikka .. lälläslää ei niitä juttuja ole! Meijän hassunhauska elämämme tulee jatkumaan entistä huikeampana tän pikku jäbän myötä ja tehdään sen kanssa just niitä asioita mitä oltiin muutoinkin suunniteltu tekevämme :) Olen jo pistänyt suunnitelmiin reppureissun Aasiaan joka piti suorittaa tämän vuoden helmikuussa mutta säästimme sen sitten ensivuoteen - yksi reppu enemmän, Böge! #faija ehdotti myös että vois ottaa Bögen mukaan työreissulleen Unkariin heinäkuussa, kattomaan formuloita, miesten reissulle. Synttäreideni aikaan kesäkuussa taas ajattelin ottaa peipin mukaan äitin kanssa vietettävään naisten päivään, saa tulla hurmaamaan tätejä pedikyyrien ja mansikoiden keskelle ;) Viihdepakkaus messissä omasta takaa!

***

Tänäänpä oonkin sitten ollu tosi tuottelias (pah ahahha) ja järkkäilyt Bögen vaatteita. Siis, kuulin että kauan kaivattu lipasto/vaatesysteemi/hoitopöytä on vihdoin saapunut tälle saarelle ja vuokranantajamme Super Mario tuo sen lauantaina, joten.. nythän mä sitten kävin jokaikisen vaatekappaleen läpi ja jaottelin niitä koon mukaan joten siitä sitten näppärästi ei kun sujauttaa vaan ne sinne omille paikoilleen. Helvetti kun oli kaikenlaisia kokoja, meillä on vaatteita Suomesta, Italiasta, Englannista ja Kanadasta ja tietenkin ne mitat on ihan päin prinkkalaa (mikä on prinkkala? Google kertoi, "Sanonta päin prinkkalaa on tiettävästi syntynyt 1820-luvulla, kun joku on ajanut vaununsa säpäleiksi lähtiessään Prinkkalan talossa järjestetyistä maaherran juhlista." Jottas tiedät nyt.) niinniin, sittenhän mä mittailin joka vaatteen silmämääräisesti ja pinottelin ne kivasti minivauva, 1-3kk, 3-6kk, 6-9kk, överit -pinoihin ja tietty vestit, babygrowt ja pitkähihaset erikseen. Sit onkin vielä kaikki muu roina. Huh. Jätän loppuviikolle. 

En malta odottaa nyt torstaita kun mennään erään toisen odottavan momman kanssa shoppailemaan paikalliselle Kodin Ykköselle. On kaikenlaista hankittavaa mutta eritoten kiehtoo ajatus tuosta vauvan huoneen laittamisesta. Oon kiinnitelly Pinterestissä Bebe-taululleni vaikka mitä ja odotankin että pääsen nyt ostamaan vaikka minkälaista paskarteluvälinettä! Maton haluisin myös löytää mutta suapi nähhä, täkäläiset ei oikeen välitä matoista vaan laahustelee sisälläkin kengät jalassa. Sit kun toi koko komeus on kunnossa niin pistän kuvaa mun mamisloman päähänpistoksista täyttyneestä poikamiesboksista. 

***

Nyt oonkin sitten tehnyt kauppalistaa, erikseen on kuule apteekkilista, meikkikauppalista, vauvalista ja sairaalalista. Ai niin! Olen tässä pikkuhiljaa kasaillut sairaalakassejamme kuntoon mutta nyt kun onkin edessä leikkaus niin joudun pakkaamaan paaaaljon enemmän joten aloitin sen alusta. Teenpä siitäkin vielä postausta, sisältöineen päivineen, niin näette miten paljon tää Pirkko Poloinen joutuu täällä sairaalaan kantamaan. Hyvä kun ei omia skalpelleja ja hetekoita perskele vieköön.

Oon huomannu tässä että tykkään listoista.. ehkä mun täytyy ostaa sellanen Filofax, tykkään täytellä kalentereita, rakentaa to do -listoja ja organisoida olemattomia menojani. Täyttelin tossa myös suomenkielistä vauvakirjaa ja heitin myös lypsylehmäkamppeeni kaappiin ja huomenna steriloin ne loppuun. Kaikenmoista hommaa sitä keksii kun on oikein tylsää.

***

Huomenna vietetään #faijan kanssa yhdessä vapaapäivää viikolla (harvinaista herkkua), mennään viimeiselle Max-käynnille ja töhötään sitten jotain kivaa koko päivä pitkä putkeen! Oon ihan innoissani :) Halvat on huvit Holopaisella.

38. raskausviikon ensimmäinen päivä. Neljä päivää neljänteen neljättä jolloinka Bögsyläisemme suunniteltu keisarinleikkaus tulee järisyttämään tätä pikkuista saaren suikaletta. Heräsin tänään tasan klo 11 ja olo oli kuumeinen ja ihan helvetin ällö. Jatkoin sitten lepäilyä ja nyt olenkin jo siirtynyt jopa sohvalle asti, makoilemaan ja katsomaan Youtube-videoita lempparivloggareiltani. #faija laittoi viestiä että "tänään on lettupäivä!" - eipä kivaa! :)) Odottelen tässä nyt kuumeisesti (kirjaimellisesti) että olisi jo ilta ja saataisiin plättyjä. Torstai-aamuna olisi tarkoitus ottaa tutiseva taksikyyti kammotuksien kammioon eli sairaalalle. Perjantaina sitten Maxin aikataulun mukaan joko klo 8:00 tai 14:00 olisi operaation aika. Jännittää niin ettei veri kierrä.

Ja nyt asia joka on monelle varmasti TMI elikkäs too much informatshuuun mutta itepähän luet, en pakottanu, niin että tuota se kuuluisa mucus plug eli suomeksi ällöttävästi löllösti limatulppa luiskahti omia menojaan. Limatulppahan on nimensä mukaisesti siis limainen, omasta mielestäni hyvinkin paljon rään näköinen klöntti limaa joka on suojaamassa kohdunsuuta raskauden aikana ja se sitten irtoaa kun synnytys lähestyy. Nopealla googlauksella ja äitin kanssa juttelulla selvitin että tavallisesti tunnista viikkoon voipi kestää että itse synnytys sitten alkaa full force.

Aloin tässä nyt kuitenkin miettimään että mitäpäs jos se onkin tuo tunti, ja tää kaveri on perätilassa ja sektio on edessä - milloinka tässä tulisi huolestua? Meijänhän on ehdittävä sairaalaan ennen kuin synnytys on "liian" käynnissä jotta he ehtivät siinä valmistella mut sitten sektioon ajoissa, eikö? Toisaalta, turha tässä on lähteä sairaalalle sykkimään jos vielä onkin kesää jäljellä? Kai mun kysymys siis on että mitä tässä nyt sitten odotellaan? Siis että minkä jälkeen lähden kapsäkkieni kera taapertamaan? Supistuksia? Verilöylyä? Pojan päälakea? ;)

KÄÄÄÄÄÄÄÄK!! Auttakaa ny ku mä tääl en uskalla ees liikkua nyt vaan imeskelen vaan kaakaota sohvan nurkassa.

***

Ohhoh, huomasin että Puutalobaby blogin Kristalla on samanmoiset meiningit käynnissä - "limatulppa läks". Tiedänpä pitää tuota sivua ainakin auki, mahdollisten päivitysten varalta :D Lukaisinkin sieltä jo kommentteja mutta omalla kohdallani tuo Bögen perätilameininki on nyt vielä hieman epäselvä, huooh.. jokonytkömiksieikävielä?! Pysy sisällä nyt!

***

En voi uskoa että kirjoitin juuri limatulpastani julkisesti. Naamapalmu.

Tänään mulla on ihan asiaakin mutta ensin pikkuruinen poikapäivitys.

Lupasin että en aprillipilaile Señor Bögelitoksen kustannuksella joten ei, ei ole vielä bullero maailmassa. Viime yönä tunnen saaneeni nukutuksi yhtä monta minuuttia kuin on pinnani pitkä Kelaan jonottaessa, not that long. #faija valitteli samaa, kertoi että "mulla on varmaan böge-jännitys". Tänään olen kantanut kaveria sisälläni 38 viikkoa ja 2 päivää ja vetäsin kivan ilman kunniaksi päälle tummansinisen maximekon ja mietin jopa laittavani vähän ripsaria, ihan vaan että jos tulee sairaalaan lähtö niin eivät erehdy muumioksi. 

***

Ja sitten asiaan..

Viime lauantaina odottelin kaikessa komeudessani etupihallamme jotta Steph kurvaisi kulmille tuomaan pikkuveljensä pojalle Rhysille pieneksi jääneen ammeen. Niin kuin aina, arvioin ajan väärin (oon ihan supersukka arvioimaan mitään) ja paistattelin siinä sitten päivää viehättävän vartin ajan. Minuutin maailman menoa ihmeteltyäni viereisen asunnon etuovi aukeaa ja pieni mummeli astuu pihalle. Luulin aina että siellä asui ruotsalaisia kun talon nimikin on "Svenska" mutta tämä oli kyllä ihan paikallinen pitsihelma. Mamma alkaa siinä sitten asentamaan puutarhaletkua jengoilleen ja kastelee pelargoniansa. Hetken päästä hän siirtyy talon edustan vasemmalle puolelle ja huomauttaa minulle että "ethän tyttö sitten kompastu letkuun kun menet takaisin sisälle". Kiitän varoituksesta ja hymyilemme toisillemme hetken. 

Kun käännän katseeni pois, mamma kysäisee vaivihkaa että kuinka voin. Ihmettelen hetken ja vastaan että "hyvin?". Sitten tajuan että aa niin juu, se varmaan tuon vauvamahan takia kysäisi. Vastaan uudelleen että "hyvin" ja hymyilen ja koitan olla näyttämättä aivan tollolta. Olen kääntämässä katsettani taas pois kun mamma kysäisee kuinka kauan olisi vielä odoteltava että god's creation on maailmassa. Kerron että ensi perjantaina olisi peipin showtime. Mamma ihastelee ja kummastelee että joko silloin ja kertoo että näytän hyvältä. Kiitän mammaa ja käännän katseeni pois. Sitten tajuan että olisihan sitä itsekin voinut jotain sanoa, kysyä tai jutustella. Mietin että tiedänkö mitään pelargonioista vai alkaisinko utelemaan että mikä mammaa ruotsalaisissa viehättää. Päätän pysyä hiljaa. (Hyvä päätös! *selfhighfive*)

Ah, katsos, Steph! Tämä ihanainen mininaiseni kiikuttaa minulle ammeen ja kertoo että säästän vettä kun käytän tuota enkä täytä aina meidän "aikuisten" ammettamme. Nyökkäilen ja mietin että enpä tullut edes ajatelleeksi.

Juttelemme niitä näitä ja Steph pakottaa vannomaan pikkurillin kera että soitan heti jos siltä tuntuu. Hänhän on siis sairaalakuskimme. Pistämme pikkurillit solmuun jonka jälkeen Steph ottaa askeleen takavasemmalle, poistuakseen paikalta. Tällöin, kukka-mamma astelee puoleemme ja sanoo "nyt kun näen että otit vastaan ystävältäsi ammeen, uskallan varmaan ehdottaa jotain." Mietin että mitähän sieltä tulee..suomalainen pessimistinen ajattelutapani valtaa pääni aivan typerillä ajatuksilla kuten haluaako se että kylvetän sitä. Mamma jatkaa, "..paikalliset tuppaavat loukkaantumaan jos heille tarjotaan käytettyä tavaraa joten en aluksi viitsinyt mitään mainita mutta jos tarvitset ihan mitä tahansa tulevalle lapsellesi, kerrothan. Lapsenlapseni ovat jättäneet jälkeensä kasan leluja, vaatteita ja muuta oheistavaraa ja olemme heittämässä niitä nyt roskiin tai hyväntekeväisyyteen. Tekisit meille palveluksen jos ottaisit vastaan edes joitain." Katson mammaa silmät pyöreänä, sitten Stephiä. Steph tuijottaa minua sama ilme kasvoillaan ja käännymme sitten uumoilemaan mammaa kohti suut ammollaan, leuat hipoen jalkapöytiämme. Alan äkisti änkyttämään jotain kun mamma vielä lisää; "jos lapsesi tulee olemaan poika niin sitten varsinkin, lapsenlapseni ovat molemmat poikia." Saan sanottua mammalle että "joo poika" ja hän alkaa listaamaan mitä kaikkea olisi tarjolla. Hän pyytää minua jättämään postilaatikkoonsa listan asioista mitä itse vielä en ole hankkinut ja hän voisi sitten nämä roudata minulle. En saa oikein sanaa suustani ja päädyn kiittelemään mielettömästi. Niiaan, kumarran, teen aasialaistyyppisen kädet yhteen kumarruksen ja kiitän kiitän kiitän. Mamma poistuu, Steph poistuu ja kiipeän takaisin sisälle. 

Istahdan sohvalle amme sylissäni ja eka ajatukseni (valitettavasti) on että jes mun ei tarvii pestä sitä naista. Tämän jälkeen päädyn miettimään että miten voi tuollaisia ihmisiä olla olemassa. Mietin että miten pienellä vaivalla sitä voikaan saada toisen päivän piristettyä ja kuinka tilanteessa tosiaan hyötyy molemmat osapuolet. Ensin suomalaisuuteni puskee taas esiin ja mietin että no enhän mä kehtaa mitään pyytää mutta sitten mietin että ne vaatteet sun muut menevät muutoin roskiin tai jollekin muulle niitä tarvitsevalle. Päätän käydä mamman ovella jutustelemassa ensi viikolla.

Noh, niin kuin arvata saattaa, jotenkinhan sitä tässä jännittäessä on unohtanut koko asian, kunnes tänään #faijan lähtiessä töihin hän huikkaa makkarin ovelta tavallista hämmentyneempi ilme kasvoillaan että "meijän oven edessä on jotain kasseja ja laatikoita täynnä vauvakamaa". Havahdun pystyyn ja kerron että ne on mammalta, ne on mammalta, jeee!

Kävin tuossa nyt sitten tavaroita läpi ja suurin osa vaatteista oli todella hyväkuntoisia, paria poikkeusta lukuunottamatta. Joitain pehmolelujakin sieltä tuli mutta ne haiskahtivat niin pahasti kellarille että päätin luopua heistä hemmoista niitä tarvitseville. Ehdottomia lemppareitani olivat Conversen body tekstillä "all star", United Colors of Benettonin punainen neule, Timberlandin ruskea huppari, Pumpkin Patchin suloinen viidakkoteemainen body, norsuhaalarit "I'm so cute" tekstillä sekä Converse tyyliset pikkusukat monessa eri värissä. Siellä ne nyt pyörivät iloisesti pyykinpesukoneessa ja suupieleni vääntyvät väkisinkin vammaiseen hymyyn.

Mutta heei, mikä mieletön mamma ja miten mielettömän hieno fiilis mulle tästä episodista jäi! Kaiken mediassa ja meikämannenkin lähipiirissä vilkkuvan vaikeroinnin ja nihkeän kurjuuden keskellä on aivan mahtavaa huomata että vielä on ihmisiä jotka välittävät lähimmäisistään tai vaikkapa nyt esimerkiksi naapureistaan, jopa minusta! Oon sellanen lässynlää-luonne että mut saa kyllä hyvin pienilläkin asioilla olemaan ihan että aww ja pinkit perhoset joten voit uskoa että tämä oli asteikollani jotain ihan superhuisincoolia! Nyt mietin että hiivin mamman postilaatikolle viemässä kiitoskirjeen ja kun pääsemme sairaalasta kotiin, viedään Bögen kanssa korvapuusteja vielä lisäksi. 

Faith in humanity restored. GO MAMMA GO!

Pikapäivitys: I'm alive! We're alive! 

Naapurin mamma postauksen jälkilöylyissä meni koko homma ihan reisille kun lämpöiset löylyvedet lurahtivat lattialle ja yöllähän se oli sitten menoa se. Poika ei jaksanut odotella perjantaihin joten saapuikin sitten hätäsektiolla 2.4. klo 5:00 aamuyöllä. Kirjoittelen enempi heti kun saan ajatuksia kasaan koko tapahtumasta, en voi uskoa että siitä on jo viikko, tuntuu niin kovin tuoreelta tapaukselta edelleen ja joidenkin skenarioiden ajattelu puistattaa kerta toisensa jälkeen. Bare with me. Palaan asiaan kun en nössöile enää.

Nyt me täällä pikkuperheenä totutellaan suloisuuteen joka oli ~48cm pitkä (jalat perätilan takia hieman koukussa joten en nyt ihan luottais tuohon mittaan) ja painoakin oli 3140grammaa. Sairaalassa vietettiin ainoastaan kaksi yötä kun ei tämän momman pää meinannut kestää ko. laitosta. 

Böge ei ole muuten enää Böge, vaan Leevi. Sanokaa hei viikon vanhalle Leeville, siinä se nyt olisi - vihdoin! Tästä se kaikki alkaa! Fiilis bulleroa katellessa on siirappisen sanoinkuvaamaton. *huokaus*

Nyt me lötkötellään sängyssä vähän lisää ja katellaan vlogeja, moiiimoii - lisäpäivitystä tulossa piakkoin!

Jaahas, sitä ois nainen taas rupattelemassa täällä - hjelouu! Reiska viikon vanha ÄITI. Apua, hullulta se näyttää kirjotettunakin. Lausuin sitä tossa ääneen; "Moi mä oon äiti." ja aloin nauraa joka kerta. Noh, äiti tässä moro silti. Mietin tossa kakkavaippoja kiepautellessa että mistähän sitä kirjoittaisi, että mistä ne ihmiset tykkää lukea mutta sitten muistin minkä vuoksi tän blogin ees alotin. Äitini takia. Meijän mamasita oli tosi huolissaan siitä että jää paitsi kun ollaan täällä kaukana niin päätin sitten että alan kirjoittaa blogia josta se voi sitten lukaista että miten täällä menee ja miten raskaus etenee. Kirjotan nyt sitten just siitä mistä kirjottasin äitillenikin, mitä se haluis kuulla. Jos kuitenkin siellä on joku muukin joka näitä rustauksia silmäilee niin kommentoipa kuule ihmeessä niin voin kirjotella vaikkapa ihan koko keisarinleikkaus-kammotuksen, sekavan synnytystarinan, lapsivesien lorautuksen tai Leevin ensimmäisten hengenvetojen. Tai sitten voin lähtee aivan sivukujille ja kertoa mun uskomattomasta-vlogi-riippuvuudesta, nettishoppailun mekasta tai vaikkapa DIY villityksestäni. Boom.

Kun muistelen että mitä sitä itse googlaili menemään ennen koko ruljanssia niin ainakin keisarinleikkauksesta toipuminen, sattuuko/eikö ja sen kammottavan kotiportin aka leikkaushaavan näkö/koko/tuntu ihmetytti. Onko näin? Voin kertoa ihan suorasukaisesti, sen enempiä kaunistelematta että mitä, kenessä ja koska. Raskauden jälkeinen toipuminen ylipäätään kiinnosti/kiinnostaa - mites sua? Ja kun tuossa tuli siellä salillakin ehdittyä rimpuilla hetken ennen pullautumista niin sehän sitten taas on yksi asia - milloinka pääsee taas hutkimaan? Milloin edes uskallan? Näitä mä sitten täällä tuun mietiskelemään ja päivittelemään sitä kuinka #faija on kiva kun teki mun kans Leben. 

Kauhian mukava olis kuulla mitä sä haluut tietää, ettei tuu taas ihan too much information -pläjäystä ja tyypit kakoo koneen ääres.

Tässä mä nyt olen, Travis Barkerin kanssa, elossa, turvoksissa kuin märkä rusina. Mutta elossa, ja hitto hiuksetkin on jotenkin upeessa kunnossa btw, mä luulin et niiden kuulu tippuu synnytyksen jälkee? :D Poikanen nukkuu tässä milloin missäkin, hyvin valtaa king size bedin vaikka onkin ihan muikun kokonen. Eilen Leevi kävi ekaa kertaa kaupoilla (ja niin itseasias mäkin! Ja #faija huomautti: "oot ekaa kertaa äitinä liikentees" ja sit mietin koko ajan et näytänkö tarpeeks äidilliseltä. ugh. päädyin siihen että en näyttäny ja jatkoin syvään hengittelyä kun pelotti että jotain tapahtuu ja kyllähän tuo nyt tukehtuu tuonne rattaisiin ja apuaa mulla lipee nää rattaat käsistä ja kasvisrekka ajaa niide päält tai sitten mä ite leviin vaa kaheks palaks keskelle merenherkkuja). Urban Junglessa Lebe kävi kattoo sporttigearia ja sitten tänään ulkoilmakuntosalilla vähän tuhisemassa - aika ÄIJJÄ. (Tääl on jo yli +20 lämmintä blääblää)

Meillä oli tänään kivaa.

Me käytiin shoppailemassa ilmaiseksi (!!) kun saatiin #faijan työporukalta satojen eurojen arvosta lahjakortteja paikalliseen muksupuotiin. Ei nyt kovin edes tuhlailtukaan.. niinhän se on että kun ilmaseks sais niin en mä tartte mitään. PAH. Kyllä mä vielä ne tuhlaan! Vouchers beware! Kotio tullessa käytiin takapihan farmilta hakemassa banaaneja ja valkosipulia, tai näin mä luulin mutta #faijapa yllättikin mut kahdella jättirasialla mantsikoita!! Naaaam! Ihana <3 

Leevi on ollu tänään urhea poika ja ajeli ekaa kertaa ruuhkabussilla, sekä kävi kauppakeskuksessa chillaa. Tänään turahti pöksyyn myös ekat ison pojan pashkat, aka sinappituraukset. On niitä odoteltukin! :D (selvennys: lääkärit kovin painotti sitä että lapsen paskasta voi lukea kaiken) Tässä mun oma putikkani chillaamas. Poseerauksen jälkeen lirahti iskän paidalle pissiä ja hetkeä myöhemmin shortseille bugulia. Aaaahahahah Go Leevi, Go Leevi! Onneks se iskä ei ollukaa menos muualle ku työporukka-dinnerille ja kuteet oli bränikät. UPS. Noita käy Lebe, high five.

Hihii, koska ite näitä hätääntyneenä googlailin raskauden edetessä ja koska mun edellinen postaus kirvoitti aavistuksen ajatuksia siitä että mullei enää olis keissiä, pötsiä aka röllykkää (note: kuulin tänään et "römpsä" on ihan jokin toinen juttu kun tää keissi aaahhahah), joten - minäpä vilautan sitten koko synnytyksen jälkeistä höllyvää helahoitoa, kyllä siitä jotain jäi! Tältä siis näyttää Leevin asuttama nahkapussukka 9 päivää keisarinleikkauksen jälkeen. Painosta ei ole tietoa. Se on semmonen vetinen pullataikina. Hyvin muovailtava, sileä (kiitos BioOilin) ja ennen kaikkea, erittäin liikkuvainen. Hyvin osaa seilata puolelta toiselle momman myllertäessä. Pitäis varmaan sellanen slow motion video napata ni pääsis oikeuksiinsa ;). AH.

Olen tässä lueskellut muiden naikkosten kokemuksia ja tämän empiirisen tutkimustyön perusteella, olen päätynyt siihen että 6-8 viikkoa tulisi ottaa iisimmin ja sitten "saisi" alkaa kevyesti urheilemaan taas. Eli sitten saan pistää mun yksinäisyyttä ja sukkahikeä itkevät Freerunit jalkaan ja lähteä nykimään tonne laaksoon. Kai se sitten pian juoksentelun rullatessa on kokeiltava myös miltä tuntuu paluu painojen pariin. Olenkin liittymässä #faijan hehkuttamalle salille jossa kävin ystävänpäivänä tutustumassakin jo! Jauu! Heitin tuohon vielä vertauskohdaksi loppusuoran keissistä kuvaa, kyllähän se on jo ihan hyvin mennyt kasaan kun kuvia vertaa - peiliin katsoessa ei ihan vielä siltä tunnu jos rehellisiä ollaan :D Itsekriittisyys on toinen nimeni. Hauska tutustua.

Vannoin tänään käsi raamatulla olevani sinkku.

Käsitykseni mukaan Suomessa vastasyntyneen tiedot lähetetään suoraan väestörekisteriin ja täten peipi on in da system ja saa henkilötunnuksen ja on virallisesti olemassa. Onneksi ollaan täällä Maltalla missä asiat hoituvat käden käänteessä, muitta mutkitta, ennen kuin ehdit sanoa noeihänseihannäinole.

Tänään kello oli herättämässä klo 6:00 mutta synnyttämäni suppusuu alkoi ähisemään etuajassa, klo 5:15. Siinä sitä sitten tuijoteltiin ruipelon nappisilmiä ja herätettiin #faija klo 6:20. Pianhan se kello jo olikin 6:40 ja mamille tuli kiire. Äkkiä ripsaria vähänsinnepäin ja ei muuta ku bussipysäkille. Bussi oli rämärisakaputt ja sen korvia vihlovat kiljaisut sekä iskunvaimennusta kovasti kaipaava rugon ruttailu saivat pään parkumaan ja pinnan kireälle. Leevi se vaan nukkui, välillä otsaa kurtistaen. Sadan tunnin ajomatkan jälkeen oltiin Valletassa ja lähdettiin etsimään sitä toimistoa mistä sen syntymätodistuksen saisi jotta voisi sitten alkaa Suomeen päin hoitamaan mm. passi-asioita yms. No tämä virastohan oli ihan kaupungin toisella puolen, ennakko-aavisteluista poiketen. Kruisailimme pytingille Mäkkärin musta kahvi matkaa piristäen ja pian oltiinkin jo perillä ja #faija alkoi rupattelemaan virkailijan kanssa. Kaikki näytti sujuvan yllättävänkin sutjakkaasti, kunnes kävi ilmi ettemme ole naimisissa. Tästähän virkailija sai päähänsä kysyä että olenko minä ollut koskaan aiemmin naimisissa? Ettet vaan nainen vieläkin olis naimisissa? Kerroin että enpä tietääkseni. Virkailija naurahti että ei tuo ihan riitä, teidän täytyy lähteä nyt oikeuteen. Anteeksi että mitä sanoit? Juu meidän tai siis tarkemmin ottaen tämän akanhupakon aka minun oli lähdettävä Court of Justiceen vannomaan että en ole koskaan ollut naimisissa. Syynä tähän oli se että koska haluamme Leeville #faijan sukunimen, tulee ensin varmistaa ettei vaan olis ämmä naimisissa toisen miehen kanssa. Tai ettei vaan jättäis jotain kertomatta. (side note: täällähän siis mies on aikalailla kingi ja sit naiseen ei oo niin luottamista. Tai tämä on siis oma mielikuvani näissä "virallisissa" asioissa) Noh, kysyin sitten että mitenhän ne sen siellä oikeudessa sitten tietää että oonko huijari vai en - kuulemma käsi raamatulla kun vannotaan niin se on sitten sillä selvä. Naureskeltiin asiaa hetki, tai siis #faija nauro ja mä tuskailin, ja lopulta lähdettiin kohti oikeustaloa. Laitoksen edessä heitin hyvästit miehilleni ja painelin päättäväisesti hoitamaan homman loppuun. Läpäisin turvatarkastuksen mutta tämän jälkeen minut pysäytettiin ja kehotettiin astelemaan takaisin pihalle. Kysyin että miksi näin ja mies osoitti farkkujani joissa oli ysäri-muodikas reikä polvessa "you cannot go to court if your clothes are either dirty or torn". No niiiiiiiin! Sain keploteltua itseni kuitenkin infopisteelle, vartija takanani kytäten etten vaan karkaa ja häpäise koko puljua rikkinäisillä housuillani. (side note: paikallisten naisten ihraa läpikuultavat legginsit eivät kuitenkaan olleet pahat lain). Infopisteessä istui kaksi vajakkia. Näistä se kieroon katsova sai sympatiani ja kysyin häneltä neuvoa, selitin asiani ja hän ei tajunnut mistä puhuin. Hän kysyi kaveriltaan. No tämä ei myöskään tiennyt mitään vaan soitti siten Family Courtiin kysyäkseen neuvoa. He vannoivat että "madame, you don't need this if you have never ever been married". Uskoin valopäiden sanaan ja lähdin takaisin virastolle. Tässä välissä #faija ja Leevi jäivät paistattelemaan aurinkoon. Virastolla virkailija todennäköisesti luuli että koitan jotenkin nusaista heidän systeemiään (=fuck the system niinku) ja kiivastui että "we do need it, what are you saying madame?!" Pyysin toisenkin virkailijan siihen että onko asia nyt mitenkä päin? Kävi ilmi että kyllä sen paperin tarvitsi. Arvatkaapas mitä sitten? Ei muuta kuin takas oikeustalolle mutta housukaupan kautta tietty - eihän näillä raggari vetimillä mihinkään pääsis. Kävin sitten ostamassa oikeushousut, eli ihan kostoksi XL kokoiset mustat löllökollarit. Astelin lökäpöksyt ja jakkutakki päällä jälleen turvatarkastuksen läpi niiden nollataulujen luokse ja kerroin että "I'm back. I need this. Please" Ne vaan pyöritteli pupillejaan kunnes toinen kakisti ulos "try the door on the right". Astuin ulos oikeustalosta, näin siivouskomeron ovea muistuttavan sisäänmenoaukon. Astelin sisuksiin ja tadaa, siellähän se affidavit-mesta olikin. Jonotin 4minuuttia, kirjoitin vapaamuotoisen lapun "I have never been married and am single at the moment" ja vannoin käsi raamatulla puhuvani totta. Pojat velotti mua tästä huvista seitsemän euroa ja ojensivat tämän oikeudessa pätevän idioottilupauksen. Riensin #faijan luo kahvilaan, joka ihanana miehenä kiikutti sen sinne perskeleen virastoon ja boompowboyaa Leevi saa syntymätodistuksensa kahden viikon päästä. Todistus pitää hakea virastosta itse, siitä tulee kyllä ilmoitus kotiin kirjeitse mutta eihän sitä itse todistusta voi lähettää ei, mutta jos haluaa niin voi kirjautua jollekin nettisivulle jonka kautta sen saa sitten tilattua kotiokin suoraan. Mutta tähänhän varmaan tarttee senkolmen neitsyttä ja kilon mirhamia. 

Että näin sujuvasti täällä nää paperihommat hoidetaan. Olen sanaton. Kysyttiin sitten että no mites se matkustusasiakirja että päästään täältä Suomeen hankkimaan passi pojalle koska täällä ei Suomen lähetystöä tietenkään ole. "I'm sorry, these things are handled on the 2nd floor, I don't know. You should go there. I can't help you." No etpä tietenkään. Taidan kerätä nyt jokusen viikon voimia ja lähtee sitten eheämpänä takaisin taistelukentille. Sektiohaava ja ylämäkimaratonit ne yhteen soppii - NOT.

***

Nyt #faija kömpi ylös ansaituilta päikkäreiltä ja pisti munan huuleen (eeheh, sain duunista yhteistyökumppanin lahjottamia suklaamunia). Leevi on edelleen unessa ja mä taidan alkaa paskartelemaan pojan huoneeseen vähän sisustusta mutta enpäs kerro että mitä. Koska on hyvin mahdollista että tosta tulee ihan ruma. Jos ei niin puhun tästä vielä, jos joo niin vaietaan iäksi, jooko? Kiitos.

Ja näin illan päätteksi tarjoan teille aimo annoksen random-tuulettelua ja aalto-liikehdintää, asiasta josta en ajatellut koskaan hehkuttelevani:

Wooohooo! Tajusin just et pystyn makaamaan mahallani taas.. joten.. ensimmäistä kertaa johonkin kahdeksaan kuukauteen - *plääätts* MAISTUU! Oi hitto.

Oon nyt viettäny 25 päivää äitinä ja niin kun aina tuppaan tekemään, oon taas ajatellut vähän, liikaa. Ootko valmis? Jo tänä lyhyenä aikana oon huomannut kuinka äitiys on muuttanu mua. Haluisin uskoa että olin jo ennen Leeviä kohtuu ajattelevainen ja muut huomioon ottava tyyppi, mutta nyt, tuntuu siltä kuin se viimeinenkin pisara itsekkyyttä olis tipahtanu sinne Pampersin super-imukkaaseen huomaan. Tai no siis, ainakin Leevin suhteen olen kovin epäitsekäs ja ajattelen vaan että no mites sillä miehellä olis parasta olla, kuitenkin yrittäen olla unohtamatta omaa hyvinvointiani. Leevin tarpeet on nyt kaiken edellä, eikä mua haittaa se lain, päinvastoin. Musta on mieletöntä saada olla tän pojan elämän tärkein naikkonen ja vaikka se välillä väsyttävää onkin, annan 110% itsestäni Lebowskille. Mutta pitäisköhän noita prosentteja jakaa hieman tasapuolisemmin? Musta on hyvää vauhtia kehkeytymässä sellanen perus-suomalainen maantienharmaa mies - en puhu enkä pussaa ja sanon kerran minuutissa perkele. HOT STUFF! Kun ulkomuoto on tasapaksun tynnyrimäinen, olisi ehkä aihetta olla sisäisesti kaunis, right? Moni sanoi mulle raskaana ollessani että lapsen syntymän jälkeen eniten osumaa ottaa parisuhde, "väsyneenä kun koitat romantiikkaa kyhätä niin fuck it". Muistan ajatelleeni tuolloin että we can do this ja minähän en rupsahda! Mutta nyt kun ryystän rumana kahvia sohvan montussa, mietin että miten tän huomaavaisuuden sais nyt siis suunnattua myös tuohon aikuiseen mieheen, vai saako sitä? Jos paijaisin #faijaa yhtä paljon kun Leeviä, ehkä sekin sais syyn hymyyn, ehkä sekin hymähtelis onnellisena? Vai kapaloinko senkin? Syötänkö sylissä? 

 Elämässäni ennen Leeviä, harvemmin myöskään pysähdyin paikoilleni huomaamaan että mitäs sitä ollaankaan tekemässä ja mitä seuraavaksi. Sitä vaan puski eteenpäin mentaliteetilla "enemmän, nopeemmin, isommin". Nyt tuntuu siltä että aika on ihan pysähtynyt, tai ainakin se matelee kovin hitaasti. Tykkään siitä! Jokainen pikkuinenkin hetki on arvokas, uusi ja erilainen. Joka ikisen tunnin aikana huomaan Leevissä jotain uutta ja ihmeellistä ihasteltavaa. Vietän päiväni usein vaan tuijotellen tuota pientä putikkaa, miettien sen arvokkuutta, mittailen sitä rakkauden määrää. Tuijotan suloisuutta ja koitan ymmärtää että tämä on minun. Tätä ei kukaan vie multa pois. Tämän kanssa mä saan jakaa kaiken tulevan. Tää on mun rakkaus. Pakko silti kyllä myöntää että kaipaan aika ajoin sitä vauhdin huumaa ja hulinaa mutta miksipäs sitä ei tähän voisi yhdistää, järjestelykysymyksiä? Jotenkin sitä tuntuu silti vaan odottavan koko ajan jotain, edelleen. Eikö mun kroppa vaan tajua että se odotusaika on jo ohi? Herkeämättä on sellainen olo että lasken päiviä mutta mitä varten? Mitä mä odotan tapahtuvan?  

Mietin tätä viime yönä kun Leevillä oli levottomat jalat ja levottomampi mieli. Hengailin pötkylän kanssa hämärässä makkarissa ja sain siinä hyshyshyssytellessä jotenkin myös aikaa omille aatoksilleni. Muistan kun valmistuin lukiosta ja viettelin siinä sitten paria välivuotta ennen opintojen jatkamista ja silloin, juuri silloin, mulla oli samanlainen fiilis. "Kohta se tapahtuu! Kohta se alkaa! Kohta!" Ai mikä? Niinpä.. en tiennyt silloinkaan. Juteltuani silloisen työkaverini kanssa, tajusin vihdoin että taisin odotella elämäni alkamista. Vetäsin oikeen Britney Spearsit ja olin crossroadsissa. Silloin otin itseäni niskasta kiinni ja juttelin peilikuvalleni että eipä tässä kukaan sitä elämää sulle alota, get it! Tämänpä vuoksi tuntuukin siltä että nyt kun tuo raskausajan odottelu on ohi, odotan että tämä uudenlainen elämä alkaisi. Odotan että tilanne "normalisoituisi" ja että yhtäkkiä mä vaan eläisin coolia vanhemmuutta. Odotan. Mutta miksi? Miksei tää nainen vaan ala jo elämään?  

Ehken mä vaan osaa vielä. Siis ehken mä osaa käyttäytyä niin kuin äidit käyttäytyy, elää niin kuin äidin kuuluu. Ehken mä myöskään osaa oikein olla tyttöystävä joka on äiti. Hyvä ottaa tää identiteettikriisi pöydälle näin 26-vuotiaana tuoreena mamina. Nice to meet you, my name is Timing, Perfect Timing. Kun vielä odotin Leeviä niin mietin että vaikka elämäni muuttuu iäksi, aion koittaa olla mahdollisimman samanlainen kuin olin ennen äitiyttä, koska viime vuoden (-13) aikana mä vihdoin opin tykkäämään siitä minkälainen musta oli muovautunut, mitä mä olin saanut aikaan ja mitkä mun suunnitelmat oli. Rakastin sitä naista mikä musta oli tullut. Halusin että sitten kun Leevi olisi täällä, mä voisin olla se sama nainen mutta vielä lusikallisen parempi ja plussana vielä maailman suloisin poika mun rinnalla. Onko se mahdollista? Uskon että on, mutta mä tarviin potkun laardeilleni. Tällä hetkellä mä vielä istuskelen siellä Britneyn risteyksessä, tuskailemassa että oonpa seksikissa mun siivousnutturassa ja tätitohveleissa oivoivoivoi.  Mullon kaikki ainekset mut oon unohtanu miten kokataan. Bon appetit?

Pikkunen postaus pimeiltä tunneilta:

Oon aina tykänny siitä että kun käy läpi jotain hankalaa tai kurjaa niin siitä sitten palkitaan. Niin kuin hammaslääkärillä käynnistä lapsosena, sai tarran tai purkkaa siltä suonikohjuiselta tädiltä. Nykypäivänähän noita namutätejä ei niinkään näy, vaan sitä joutuu palkitsemaan itse itsensä. Päätin tänään olla oman elämäni suonikohju-täti ja palkita itseni siitä että olen pari viimeisintä yötä katsellut kun Leevi tuijottelee silmiini, ei aikeenakaan nukahtaa. Se on tykästynyt yökukkumiseen, enkä mä poikaa siitä syytä, kyllähän öisin elämä saa aivan uuden vivahteen, silloin sattuu ja tapahtuu. Tai sitten ei satu eikä tapahdu ja istutaan vaan hiljaa sängyn laidalla, tuijotellen, välillä pieraisten. (Tarkennuksena tähän että Leevi on se joka pieree.) 

Tänään heräsin seiskan aikoihin ja #faija nappasi pitkulan mukaansa, äiti koomatessa vällyjen välissä. Heräsin sitten uusiksi tuossa yhdentoista tienoilla ja samaan aikaan kätilökin tuli viimeiselle visiitilleen. Täällä kun nämä vapaaehtoiskätilöt käyvät kolmeen kertaan katsastamassa äitin ja lapsen. Kaikki oli edelleen mallillaan ja seuraavana onkin sitten edessä Leevin lonkkien kuvaus, 12.toukokuuta.

Noh, itse asiaan, palkitsin siis itseni tänään! Niistä unettomista öistä! Ja missäs muualla sitä kolmeakymppiä lähestyvä tyttönen itsensä palkitsisi kuin Forever21:n nettikaupassa! Woopwoop! Kannattaa käydä kurkkimassa, siellä oli vaikka ja mitä tarjolla - alennuksiakin ihan hyvin! ..tarjoushaukka kun olen. Tännehän ei kaksykkönen toimita joten tilasin ne salakavalasti äitin nimellä Vantaalle ja se saa sitten ihmetellä että voi että kun se salainen ihailija taas lähetti ilmaisia mekkoja mun nimellä tänne ;)

Tässä otteita oman tilaukseni sisällöstä ja sitten joka tyttö hoblaa, palkitsemaan itseään, vaikka siitä että luitte tän postauksen! Tai siitä että sukat meni oikeisiin jalkoihin aamusella! Tai siitä että .. no perkele, kauniit vaatteet on kivoja.

Klikkaa tästä itsesi ainakaksykkösen ihanaan maailmaan - ps. jos oot töissä ko. puljussa niin juu saa lähettää lahjakortteja tms. 

Kun raskauteni eteni hieman yli puolivälin, huomasin yllätyksekseni että olin alkanut rakastamaan sitä mitä vatsapeitteideni alla oli. Oli hämmentävää rakastaa jotain joka "ei ollut vielä olemassa". Muistan miettineeni että mitenhän sitä nyt omaa mahaansa kohtaan on kehitellyt tunteita. Rakastin jotain tulevaa, jotakuta joka oli vielä matkalla tähän maailmaan. Mitä pidemmälle raskauteni eteni, sitä vahvemmiksi tunteeni kasvoivat. Tästä alun maharakkaudesta huolimatta en koskaan osannut kuvitella sitä miten paljon tulisin Leeviä rakastamaan.  

Ryhdyin pohdiskelemaan elämäni rakkauksia ja mietiskelin että mihinkähän se rakkaus olisi verrannollista. Siihen miten rakastan omaa äitiäni? Mutta tästä puuttuisi se suojeleminen ja huolenpito, äitihän se tämän kaiken minulle soi, enkä minä. Äiti osas hommansa, mä vaan vastaanotin. No entäs olisiko se verrannollista siihen miten rakastan pikkuveljeäni? Hmm, ehkä. Kuitenkin ehkä koen itseni ja veljeni yhdenvertaisiksi yksilöiksi, eikä niin että olisin se josta ottaa oppia (vaikka kyllä se poika on siskoa kyllä matkinut ja hyvä niin. Hyvä poika). Tämän vuoksipa ei tuo #faijaankaan kohdistuva rakkaus oikein tähän käynyt testiajoksi. Mä oon niitä ihmisiä jotka ihkaoikeesti ajattelee niin että tällanen romanttinen rakkaus on sitä että löytää toisen puoliskonsa. #faijassa on kaikki se mitä musta ei löydy ja kun ollaan yhdessä, musta tuntuu että mä oon kokonainen, että nyt on hyvä. Turvallisuuden tunne on mulle myös rakkaudessa mielettömän tärkeää, sitä toi körmy onneks osaa tuoda tähän suhteeseen kun ei tuo romantiikka sitten taas niin olekaan ihan just sen kuppi teetä. Rakkaus #faijaa kohtaan on muunmuassa sitä että ei koskaan luovuteta meijän suhteen. Että vaikka mitä kävis niin me pusketaan sen läpi. Rakkauteen musta kuuluu myöskin ne sellaiset tuntemukset että joskus haluisin vaan mennä ja pissata sen muroihin mutta päädynkin nätisti jättämään murot rauhaan ja sen sijaan pussaamaan poskelle. Rakkautta on mulle se että ihan vilpittömästi ajateltuna, mä tiedän ettei #faijakaan ole täydellinen mutta se on täydellisin mulle.  

Ei ole siis oikeen järkeenkäypää ajatella niin että mun rakkaus #faijaa kohtaan olis samanlaista kuin se mitä tunnen Leeviä kohtaan. Kun odottelin Lebowskia tähän maailmaan, mietin että nyt kyllä odotukset kasvaa koko ajan, samoin kun tunteetkin. Mietin että onko jotain oikeaa tapaa rakastaa vai että iskeekö se tunteiden ryöppy sitten vaan ihan puskista ja oon ihan booltsit hukassa. Jossain vaiheessa muistan myös huolestuneeni siitä että onko mulla edes kapasiteettiä sitten rakastaa kahta miestä niin paljon kuin "olisi tarpeen". Että jääkö #faija sit vaan kylmästi ilman lämpöä kun Leevi luiskahtaa ulos. Vai olisinko vaan tunneköyhä ja Leevi lypsäis tunteita #faijan kyljestä. 

Loppua kohdin ravistelin ne taas kerran niin typerät ajatukset pienestä päästäni ja odotin että tunteeni tulevat olemaan 50/50, tasapuolisesti, molempia kohtaan. 

Noh, sittenpä koitti huhtikuun 2.päivä ja Leevi rääkäisi ikenet punaisena hehkuen että WWWHÄÄÄÄÄÄÄ! ja mä rakastuin saman tien.. sellain ihan toivottomasti. Äkkiä huomasin että hei täähän on jotain mitä en ollut koskaan ennen tuntenut. Mun aivot/sydän/jokusysteemi ei kopioinutkaan mitään tuntemuksia mitä olin aiemmin tuntenut vaan loi jonkun ihan uuden, joka on ällistyttävän makea! Leevistä tuli heti saman tien oma ihmisensä, mun oma uniikki lapsonen, jonka kanssa tää morfiinihöyryinen mami loi jonkun super-yhteyden heti ensirääkäisystä.  

Mun rakkaus mun poikia kohtaan ei tosiaankaan oo tasapuolista, samanlaista tai tuttua. Mun rakkauden suuruus, niin paino, pituus kun ympärysmittakin on täysin eri näiden miesten kohdalla. Rakkaus jota tunnen #faijaa kohtaan on aivan erilainen, rinnastamaton, verrattuna rakkauteeni Leeviä kohtaan. Nää miehet täyttää musta aivan valtavan rajattoman suuren tilan, mutta jotenkin ne rakkaudet vaan ei astu toistensa varpaille vaan elävät sulassa sovussa. Asiaa keploteltuani, uskon etten rakasta yhtä enemmän kuin toista mutta en osaa myöskään selittää miten rakastan näitä komistuksia samanarvoisestikaan. Mutta näin teen. 

Kun rakastan, rakastan ja paljon. Tällä hetkellä tuntuu siltä että ei paree ystävystyä nyt kenenkään ihanan ihmisen kanssa tai ainakaan herranisä sentään, saada toista lasta ikinä koska eihän tätä rakkautta nyt enempää voi mahtua tämän naisen elämään! Vai voiko? 

Tehkää kaikki lapsia, tää on mieletöntä!Oon täynnä pinkkiä höttöä ja mä toivon että säkin oot.Ihanaa vappua sulle suloinen. 

Tiukasti tähän tyttöön takertuneen tavan vuoksi, olen aloittanut usean aamun elämästäni kuuntelemalla Suomipopin Aamulypsyä, muodostaen häiriintyneen fanituksen Jaajoa, Annia, Perälää sekä itse Herra Vuorista kohtaan. Nyt voitkin sitten yrittää kuvitella lapsenomaisen hangonkeksihymyni leveyttä kun #faija kertoi törmänneensä Vuorisen Juhaan täällä paikallisella kuntosalilla, kertoi vaihtaneensa muutaman sanankin. Syytin #faijaa huijariksi ja jatkoin kakkavaipan vaihtamista. Siinä Bepanthenia poikasen kankkuun levitellessä mietin kuitenkin vaivihkaa että mitä jos tämä lempeä ääninen jättiläinen olikin #faijan kanssa hikoillut?

Kunnes..

Muistathan kirjoitukseni Leevin syntymätodistuksen hankkimisesta? Jos et, virkistähän muistiasi tästä. 

Ja sitten..

Klikkaathan tästä - Vuorisen pullopostilaatikko - Kättä raamatulle - Henkinen hetki oikeustalolla

***

Äitini lisäksi blogillani on ollut siis toinenkin lukija. Kiitos Juha, punastuin vähän.

Heei äiti ja muut rustauksien lukijat! Täällä sitä ollaan taas kirjoittelemassa vaikka ensin en näin uskonutkaan. 

Ensiksikin, tämä aika pikkuisen palleron kanssa on ollut yllättävän raskasta. Ajattelin että no joo yöttömiä öitä ja kakkaisia vaippoja, I can deal with that mutta mähän oon ollu ihan romuna! Leevi on nukkunu yönsä alusta lähtien kohtuu hyvin, eli sellasissa minimissään 4 tunnin tuhinoissa mutta tää herää-putsaa-syötä-nukuta-herää-putsaa-syötä-nukuta on ollutkin aika väsyttävää puuhaa. Musta tuntuu et oon joku 24/7 huoltoasema mitä toi syötävän suloinen pikkukaveri käyttää hyväkseen ihan millon siltä tuntuu. Mä en vaihtais hetkeäkään pois (no okei ehkä sen kun rebalikakka valu kerran vaipan läpi mun reisille) mutta god damn täytyy nostaa hattua ja korkealle, niille äideille jotka hoitavat talouttaan yksin tai joilla on useampi lapsi kaitsettavana. Olette mielettömiä! 

Lapsukainen on tiistaina siis jo KOLME kuukautinen ja arki alkaa pikkuhiljaa rullaamaan niin kuin haavekuvissani ajattelin sen menevän alusta alkaen ;) Eli voiton puolella ollaan! *thihih* Leevi on ollut terve kuin pukin poikanen ja ainoana murheena on ollut ne kaikkien vauvojen vihaamat ilmavaivat ja vatsan kouristelut. Äiti lähetti Suomesta Rela-tippoja joita olen tunnollisesti käyttänyt nappulan aamupalaan mutta muutoin ollaan ihan voimisteltu tiemme ulos sinappisesta hajusta.

Heitän tähän postaukseen vähän kuvia matkan varrelta ja koitan nyt vihdoin ja viimein olla täällä taas ihan "aktiivisesti". Oon kaivannu tätä! Mulla oli ikävä mun monologeja ja teitä muutamaa ihanaa kommentoijaa! Puss muss ja katsokaapas kuvia! Diashow alkakoon än yy tee hep!

Ja tämän päiväisen lookin voit katsastaa kuvasta alta. Alan onnekseni löytämään piirteitä itsestänikin tuon napukan naamataulusta, aiemmin se oli ihan all-daddy! :) Eilen kurkkasin lapsukaisen vaatelipastoon ja erottelin  vaatteet jotka EIVÄT ENÄÄ MAHDU herralle. Pakko myöntää että itkua tirauttaa turautin ja haistelin niitä pikkuisen pikkuisia vaatteita ja räkä poskella kuiskin Leeville että "mikset oo enää äitin vauva". Kelatkaa - jo nyt mä ajattelen noin! Mitäs sitten kun tuo alkaa puhumaan, tai menee kouluun, tai ajaa ajokortin? Oon ihan palasina! :D *huoh* Mä oon melko varma että mun täytyy tässä nyt alkaa kovistelemaan itseäni koska en mä voi märistä joka kerta kun paita jää pieneks, johan siinä ihmismieli harmaantuu.

Meillä on täällä käynyt visitoimassa #faijan ihanainen isosisko, mun sekopäinen pikkuveli ja nyt pari viikkoa sitten mun äiti miehineen päivineen. (Haah kuulostaa ihan kun sillä olis monta miestä! Mutta ei sillä oo, yks vaan! Go Rampe! ;)) Ihanaa on ollut saada perhettä tänne lähemmäs ja pakko myöntää että breikki Lebonaattorin koalamaisuudesta on tullut tarpeeseen. Siis meillähän ei ole suinkaan ihmisvauva vaan koalavauva. Leevillä on sellainen tavallaan tosi suloinen vaihe mutta tavallaan todella raskas vaihe meneillään että sen täytyy olla sylissä koko ajan. Jos sen laskee alas, vaikka olis minkälaista vempainta ja viritintä vieressä, menee keskiarviolta kolme sekuntia kunnes huulet menee mutruun ja alkaa kuulumaan "wääääää". Ainoa paikka joka kelpaa on syli. Tästä koalavaiheesta ollaan itseasiassa pääsemässä varmaan eroon piakkoin koska mies on alkanut kiinnostumaan ympärillä olevista asioista entistä enemmän, päivä päivältä. Tottakai on ihanaa että sun oma pehmonen vauva haluu olla sun lähellä mutta siinä vaiheessa kun mietit että no meniskö sitä skakkelillekin poika sylissä, alkaa mielenterveys heittämään holtitonta volttia. 

Yks Leevin lemppariasioista, mikä sen myös aina rauhoittaa on se maailmankuulu white noise. Tai no oikeastaan mulla on puhelimessa sovellus josta saa laitettua hiustenkuivaajan äänen suhisemaan ja siitäkös tuo tykkää! Uskomatonta mutta sitä se jää kuuntelemaan kuin mummo Novaa. Fööni myös usein auttaa nukkumaanmeno vaiheessa - pistän suhinan, ukko tipahtaa ja naps suhina pois. Vaihtoehtona tossa sovelluksessa on myös tehosekoitin ja imuri mutta ne ei näytä kelpaavan. Tuleekohan tosta parturi?

Täällä sitä nyt sitten elellään pojan kanssa arkea kun #faija painelee duunissa ja aurinko paahtaa ku viimeistä päivää. Joku kolmisenkymmentä astetta on lämmintä päivittäin ja pilviä ei ole nimeksikään. Saatat kuvitella että no ihanaa, kesä (varsinkin jos luet tätä Suomesta käsin HÄHÄÄ) mutta oikeastaan tää keli myös rajottaa mun ja putikan oleilua aika paljon. Joka kerta kun mennään pihalle niin 50-suojakertoimista rasvaa mies täyteen, sitten etsitäänkin varjoisia kujia jottei aurinko ihan suoraan porottais - jo palamisriskin vuoksi mutta myös sen takia että en usko että on kovin mukava olla niska limassa, pienessä kupissa hengailemassa, ilman pienintäkään tuulen virettä. Siksipä me oikeastaan keskitetäänkin meijän ulkoilut joko aikaiseen aamuun tai sitten iltaan kun aurinko on laskemaan päin. Helteestä huolimatta, ihana kesä täällä on meneillään ja ei pitäis valittaa, tiedän tiedän. En malta odottaa ensi vuotta kun päästään Leevin kanssa hiekkalinnahommiin! Wooppp!

Nyt mä lähen opettelemaan että miten mä saan postattua noita kuvia jotenkin fiksummin eikä näin all over the plazzzio! :D Palataanpas asiaan tuossa tuota pikaa, tällä kertaa en katoa useaksi kuukaudeksi - vannon kautta vaipan ja vannan. Word.

Maanantai, blergh. Maanantait on aina kurjia, paluita arkeen. Näin äitiyslomalla ollessa viikonpäivillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä, rytmi on kohtuu samanmoinen, päivästä riippumatta. Mutta tämä maanantai onkin hieman erilainen, erikoinen, erityinen. 

 Viikonloppumme sujui hikisissä merkeissä. Lämpömittarin lukemat heiluvat kolmenkympin paremmalla (vai pahemmalla?) puolen, eli  lämpöä riittää. Lauantaina käytiin shoppailemassa, jokaiselle jotakin; #faija pähkäili Niken myymälässä että kummathan lenkkarit sitä  ostaisi, juoksuun vai salille. Noh jossittelun jälkeen mukaan lähti molemmat. Ite hipelöin Niken uusia Free Runeja, korallin värisiä,  ihanan tyttömäisiä, kevyitä. Jätin hyllyyn vielä hetkeksi koska entisetkin kaipaisivat vielä hieman kilometrejä. Leeville ostettiin Suomea  varten pitkähihaisia hassuttelu-bodeja ja kovasti leikittelin ajatuksella että jospa se tartteis jo uimahousutkin, mutta ehkä ei vielä :D Ens  kesäks lähtee kyllä ne vaaleansiniset Peppa Pigin George shortsit matkaan takuuvarmasti. Niiiin söpöt! Leevi on viikonlopun aikana  nukkunut ja nukkunut, missä milloinkin - tuhisija! Minähän sain sitten tarpeita tälle maanantaille, ja tuleville päiville.. Nimittäin C-  vitamiineja, Omega kolmosia, magnesiumia, sinkkiä sekä lesitiiniä. Joko arvaat mitä momma mahtaa kaavailla tuleville viikoilleen? No  läskileiriäpä tietenkin! 

En muista mainitsinko jo aiemmin (tuskin, koska hävettää) mutta pistin tähän kroppaan yhteensä melkein 25 lisäkiloa raskauden aikana. Yhden pienen ihmisen verran. Tai ei edes niin pienen, yhden ala-asteelaisen verran. Huhhelihuijaa! Nyt kun tämä päivittäinen rutiini on muutoin "hanskassa", on aika karistella lylleröt johonkin kauas ja syvälle. Tähän mennessä olen pudottanut noista karmaisevista kiloista noin puolet, suurin osa jäi sairaalan syövereihin. Taisin pudottaa hieman enemmänkin äitiysloman ekoilla viikoilla mutta nythän tässä on sitten kerätty niitä takaisin. Syytän suurimmaksi osaksi huonoja ruokailutottumuksiani. Usein käy niin etten "muista" syödä päivän aikana lähes ollenkaan, pari riisikakkua ja kolmetoista litraa kahvia, niillä on pärjätty. Sitten taas toisena ääripäänä, saatan syödä koko ajan, herkkuja hupenee nopeammin kuin vuorokaudessa sekuntit. Koko aikuis-iän, olen syönyt usein vain yhden ison jättimättöaterian päivässä ja muuten snäkkäillyt pitkin päivää. Ei sekään kovin terveellistä. 

Noh, peilikuvastani inhottuneena, päätin että nyt perskeles olisi jo tehtävä asialle jotain. Täällä hellehelvetissä kun vielä asustellaan niin ei paljon pysty laardejaan verhoilemaan joten ne on kaikki out in the open. Onhan tässä jo alettava ajattelemaan kanssaeläjiäänkin ja palattava normaaliin ruotuun ;)

Aion sisällyttää läskileirin edesottamuksia tänne ihan vain itseni vuoksi - jotta tuntisin enempi velvollisuutta edetä asian kanssa. Motivoin itseäni päivittämällä ihra-satuja! :D Woop! Jos siis jatkossa ei lylleröt sinua liikuta niin lopeta blogin lukeminen allaolevaa banneria ennen, sen alta löytyy nimittäin syntyjä syviä, hikeä ja kyyneliä. BYYHYY!

 Miten tämä mami sitten aikoo kiloja pudottaa ja kroppaansa katselukuntoiseksi kehittää? Pitkän pohdinnan jälkeen, tarkkoja  ruokapläänejä, treeni-ohjeita ja tsemppiä kaipailleena, päätin maksaa pari pennosta siitä että saan tarkan ruokavalion ja  määrätyt treenit. Olisihan tuo järkäle-#faijakin niitä osannut kertoilla mutta taas tulee kehiin se velvollisuuden tuntu, sitä  kaipailin. Oon nyt siis mukana eräässä nettivalmennuksessa johon osallistumisen suurin syy oli ryhmän vertaistuki. Jo nyt,  vaikka ekaa päivää vasta vietelläänkin, koen hyötyneeni muiden kanssa keskustelusta ja asioiden pohdiskelusta kovin! Tätä  ruljanssia kestää nyt seuraavat kuusi viikkoa ja sen jälkeen toivon että voisin jatkaa omin avuin, pienen alkusysäyksen  saaneena. 

 Tarkoituksena olisi oppia syömään oikein ja saamaan niitä long-lost lihaksia esiin hieman. Nyt oon tällanen taikinapallo jota en  halua enää kovin kauaa katella :D Rumba alkoi siis tänään, nyt on jo aamun aerobinen takana ja tämän postauksen jälkeen  hyppään välipalan kimppuun. Söin tänään terveellisen aamupalan! Whattt?! Mieli on tällä hetkellä korkella ja tavoitteet.. oh ne  on vielä korkeammalla! Niinhän ne sanoo että mitä korkeammalle tähtää, sitä korkeammalle pääsee. Otinkin ohjeesta vaarin ja  etsin itselleni ultimatetavoitemegabeibe-kuvan jonka iskin puhelimeen taustakuvaks muistuttamaan siitä että miltä sitä vois  näyttää jos olisi periksiantamaton ja ahkera. Tämän naisen kropassa on kaikki oikein, etenkin persss. #girlcrushmonday  #mullekintollanen

 Katsotaan miten käy, aion noudattaa ohjeita orjallisesti ja pitää sormet ristissä että saisin aavistuksen vanhasta kropastani  takaisin, ja pääsisin takaisin polulle jota aloittelin ennen sen valkoisen tikkutestin plussa-tulosta.

 Läskileirin lupsakka bloggaaja kuittaa tältä päivältä ja lähtee pojun kanssa välipalan kautta päikkäreille. Ahhh.. sänky. Oho,  näyttääkin olevan niin että lähden kiukuttelemaan kiukkupussin kanssa. *wääwääwää* Palataan!

Oh my, meidän rakas pikku Lebonaattorimme on tänään jo kolmekuukautinen! Aika on menny ihan kauhialla kohinalla ja täytyy myöntää että ihan totta se on, joka sana, vauvat tosiaan kasvaa NIIIIN nopeasti! Nyt kun mä taas palasin tän blogin pariin, voisin koittaa kertoilla aina kuukausittain että mitä uusia temppuja jäbä on repertuaariinsa sisällyttänyt.

Tässä siis Lebowski 003,

Miehen mitat: Käytiin eilen hakemassa Leeville rokotteiden kakkos-satsi ja siinä samallahan ajattelin että ne punnitsis pojan ja mittaisikin myös mutta päätyivätkin tuijottelemaan vaan sen kuulapäätä. Miehen pää on kasvanut aika vauhdilla, ja on ollut ihan kohdussa keikkuessaankin jo aikamoinen. Nyt kasvu on kuitenkin tasaantumaan päin ja huolta ei pitäisi olla. "He's just a big boy." Hyvähyvä, hieno kuula äitin bullerolla. Punnittiin Leevi sitten eilen kotosalla, tuolla digitaalisella henkilövaa'alla ja sehän näytti useiden tarkastuspunnitusten jälkeen 6.2 kiloa. Kuulostaa hurjalta painolta mutta kyllä tuo musta ihan sopusuhtaselta Michelin-mieheltä vielä toistaiseks näyttää ;) Tasan kuukausi sitten painoa oli reilu kilo vähemmän joten hienosti on poika bulkannu! Pituutta koitettiin ystäväni Emin kanssa mittailla mittanauhan avustuksella ja päädyttiin että 59cm olisi pituutta (suattaapi olla oikein, suattaapi olla että ei oo). 

Meijän päivät: Sanoinkin tossa comeback-kirjoituksessani että ollaan päästy jonkinmoiseen rutiiniin täällä vaikka hattu onkin aika hiessä ollut. Tavallisesti meijän päivät menee niin että heräillään 7-8 aikoihin, Leevi syö, äiti juo kahvia niin paljon ku ehtii ja sitten äijä hyppääkin sitteriinsä hengailemaan ja katselemaan maisemia, tai vaihtoehtoisesti tuijottamaan mua. Yleensä siihen se nukahtaa heti tunnin päästä, nukkuu tunnin kaks ja heräilee ennen puolta päivää. Sitten taas syödään, sitten leikitään, ja tähän aikaan yleensä ulkoiltaisiin mutta näillä helteillä eijei-ei. Sitten mies taas nukahtaa, syö ja leikitään lisää. Kun aurinko alkaa laskemaan tuossa kasin tienoilla, ollaan joskus lähdetty vielä pihalle, koska a) tyyppi rauhottuu paljon kun iltakiukut on melko regular hommaa nykyään, b) raitis ilma tekee molemmille hyvää c) koitan viivyttää miehen kylpyhetkeä aina tonne ysiin saakka ettei aamulla heräiltäis liian aikasin. 

Jee, yö-aika: Eli, ysin aikoihin yleensä kylvetetään kaveri. Rutiiniksi on muodostunut että mä käyn heittää herran nakupelleks, #faija valmistelee kylvyn, mä pesen, #faija nappaa pojan kuivattelemaan. Yleensä laitan Leevin unille itse koska se jotenkin rauhottaa muakin ja sitten mun on helpompi itekin nukahtaa. Muuten mä istusin koneella ja "heräisin". :D Leevi on nyt nukkunut vissiin neljä yötä omassa sängyssään (sänky kuitenkin meidän makkarissa) ja yöt on menny ihan ok, ei nyt täydellisesti mutta ihan fine. Kylvyn jälkeen yleensä ruokin pojan mahd tyytyväiseks ja sitten tanssahdellaankin unten maille. Mä oikeesti tanssin siellä hämärässä huoneessa hikoillen ja koitan olla mahdollisimman "tylsä" eli en kattele silmiin enkä puhu. Noin 5 minuutissa poika jo tuhiseekin, lasken sen sänkyyn, silitän vähä hiuksia ja tadaa, se nukkuu! Joku 10 min tän jälkeen, käyn nappaa tutin pois suusta jos semmonen on sattunu sinne jäämään, muuten kaveri herää kun menettää sen "itekseen". Öisin heräillään syömään yleensä 2-3 aikaan ja sitten 5 aikaan on pieru-orkesteri jonka jälkeen vähän maitoa ja vielä unta kaaliin pari tuntia.

Syöpöttely: Olenkin maininnut että en enää imetä vaan poju nautiskelee Cow&Gate merkkistä korvikemaitoa syvin siemauksin. On näyttänyt miehellä maistuvan ja kiloista päätellen .. no niin, maistuu! *kröhöm* Leevi vetelee normaalisti pullon lähes tyhjäksi kerralla (150ml) ja röyhtäilee äänekkäämmin kuin isänsä. Usein röyhtäyksen päälle saa vielä leveän hymynkin :) En ruoki Leeviä millään aikataululla, vaan ihan on-demand. Se sopii meille ja on musta jotenkin "järkeenkäypää".

Koot: Lebo on vähän kinkkinen kaveri koska sen hartia-pylly-mitta on suhteellisen pitkä ja tämähän tarkoittaa sitä että ollaan jo reilu kuukasi sitten siirrytty 3-6kk vaatteisiin. Nykyään ne 3-6kk vaatteetkin ovat jotku liian "lyhyitä". Esimerkiksi perus-bodeissa nepparit aukeilee kun tää venyttelee. Oon siis koittanu löytää venyviä vaatteita kun ne on niinku liian leveitä mut liian lyhyitä :D Vaipoissa siirryttiin Pampersin Baby-Dryssa jo numeroon kolme - iso poika!

Leevi ei oo vielä kääntyny vatsalta selälleen tai toisinpäin, lelut ei myöskään oikein vielä pysy käsissä. Silmillään seurailee tosi tarkasti kyllä, juttelee kohtuu paljon ja hymyilee/nauraa usein. Uutena juttuna nyt on tullu se että mobilen lelut on alkanu kiinnostamaan ja muutkin "asiat" ja äänet. Hauskin juttu tällä hetkellä taitaa olla #faijan naama. Sille se kikattelee melkein jokaikinen aamu! :) (aika naurettavan näkönenhän tuo onkin.... haaah!)

Siinäpä ne tärkeimmät olikin, mitähän muuta sitä olisi osannut kertoa? Ideoita? Kolmekuukautinen putikka pujahtaa nyt taas päikkäreille, heeiheei!

Ja eihän se vielä siinä ollut - nimittäin, FAT CAMP UPDATE! ;) 

Elikkäs, tässä sitä on nyt hurjasti 2.5 päivää jo oltu terveellinen ihmisen rutjake ja täytyy sanoa että hyvin on kyllä mennyt. Makeaa ei oikein oo tehny mieli lain (tää oli mun weak point) ja nekin himot lähtee usein kun keitän kupin kahvia ja isken "vähän liikaa" Stevia-jauhetta makua tuomaan. Hyi miten makeaa! 

En oo käyny vaa'alla enkä käy. Ajattelin ehkä joka viikon alussa kurkata että mitä on tapahtunut mutta en useammin. Tällä hetkellä mua pelottaa että mä lihoan tällä dieetillä! :D Musta tuntuu että mä syön koko ajan ja ihan hulluja määriä. Mutta toisaalta, jospa se pistäis sen aineenvaihdunnan villiks - fingers crossed. 

Jalat on pipit ku hullulla pää ja sekös se vasta motivoikin! Ei muuta ku lisäälisäälisää! En malta odottaa tuloksia. Treenailin eilen täällä kotosalla, samalla viihdyttäen Leeviä - taputuksia ja lauluja kyykkyjen kera, ah äiteys ;) Tänään olis illalla edessä aerobinen osuus eli iltalenkki, ja pääsen lähtemään sinne ihan yksin, vain Spotify seuranani! JEE! Eka kerta! Huomenna sitten taas treeniä ja perjantaina pidänkin lepopäivän. Viikonloppuna tiedossa tuplakovaa turboilua ja salikortin korkkaaminen.

Apua, nyt toi paukuttelee niin paljon että se varmaan lähtee lentoon kohta! Palataaan!

Nää kaks edellistä päivää on ollu ihan musertavia epäonnistumisia. 

Matka epäonneen alkoi eilen, kevyesti repäisten. Heiluin hiki otsalla kimaltaen läskileirin kotitreenin kimpussa. Bullero väyhkäsi tuolissaan että "eiku kato mua, koske muhun, pidä kädestä, joooo" ja koitin siinä nopeaan tahtiin suorittaa päivän treenit alta pois. Suurin osa huomiostani kiinnittyi vauveliin, toinen osa treeniohjelman kurkkimiseen läppärin näytöltä. Askel askeleelta pääsin kuin pääsinkin ohjelmassa eteenpäin kunnes vaistomaisesti hyppäsin liikkeestä seuraavaan ja silloin supermies nujersi naisen. Tiedätkö liikkeen nimeltä supermies? Supermies ristiin? No siinähän sujahdetaan mahalleen maahan makaamaan ja koitetaan sitten kurkottaa oikealla kädellä ylös-eteen ja vasemmalla jalalla ylös-taakse. Ja vaihto. No arvatkaapa mitä sanoi vain 12 viikkoa vanha sektiohaava tähän? AI SAAATANAAAAA! Varovasti nousin ylös ja valmistauduin keräilemään sisuskalujani lattialta. Kaikki pysyivät sisällä, haavajakin näytti pysyneen ummessa. Edelleen kipu vihloo mutta opinpahan että treeni tehdään sitten kun baba nukkuu. Perrrrkele.

Tänään olikin toimistopäivä. Oon tässä salaa, vaivihkaa alkanut tekemään hieman töitä kotoa käsin. Aina kerran parissa viikossa paahdamme palleron kanssa toimistolle ja tytöt saavat hurmurin hekotukset huomaansa tunniksi pariksi. Päivä meni mutkattomasti, Lebonaattori lirkutteli tytöille ja pelas urosten kanssa änäriä Pleikkarilla. Kotimatkalla se feilailu sitten alkoi. Ensin missattiin bussi, tai se oli mennyt ajoissa. No hypättiin sitten bussiin joka meni melkein sinne minne piti. Bussia odottaessa hiki valui selkärankaa pitkin ja poikanenkin punastui punastumistaan. Vihdoin bussi tuli, täynnä tiukalta hieltä haisevia turisteja. Koska tottahan toki tämä bussi oli se joka jatkoi meidän pysäkkimme jälkeen supersuosittuun turistihelvettiin. Ängettiin sisuksiin, ajoin japanilaisen turistin varpaille, käskytin lihavahkon naikkosen pois vaunujen paikalta ja parkkeerasin pojan. Matkalla Lebo aloitti huuto-orkesterin ja en ihmettele yhtään että miksi, bussi haisi ihan hevonpaskalle, siellä oli varmaan kuussataatuhatta lämmintä ja ihoasi vasten liimautui milloin mikäkin maanmatkaaja. Meinasin vaan luovuttaa ja alkaa huutamaan Leevin kanssa mutta jotenkin sain nieleskeltyä murheeni ja matkamme jatkui. Kurvasimme mutkan takaa ja seuraava pysäkki olisi meidän. Noh, koitapa siinä AIVAN täydessä bussissa alkaa äsväämään itseäsi ulos. Sitten nämä perkeleen pöllöt kuvitteli että jos ne vähän vetää mahaa sisään niin kyllähän mä vaunujen kanssa siitä mahdun. No ootapas ku lasken, jos käytävä on 70cm leveä, meijän vaunut 65cm ja siinä molemmilla puolilla töllöttää jono turreja niin öööö.. mitäpä luulet? Käskytin kaikki pihalle ja ajattelin että varmaan tulee joku meltdown kohta. Hyppäsimme bussista pois, ihmisten katsoessa ulkopuolella kun hullu suomalainen tunkee rattaita ovesta pihalle. Kukaan ei tietenkään auttanut, miksipäs olisivat, siat. Lähdin paahtamaan mäkeä ylös, kotia kohti. Noin 200 metriä kuljettuani tunnen kuinka päässä heittää, jalat on iha hyytelöä ja *kops* kolautan naamani rattaisiin ja tömähdän maahan. Onneks oltiin tasaisella maalla joten Leevi ei lähtenyt omia menojaan. Onneksi myös etten menettänyt tajuani täysin, mitähän putikka olis siitä miettiny? Nöyränä kampesin itseni ylös ja huomasin että toinen oli nukahtanut. Hyvä ajoitus. No lompsittiin koti-pihaan ja siinähän se seuraava fail sitten tulikin vastaan, meidän etuovellemmehan on portaat, 9 porrasta tarkalleen. Noh, mullahan oli tietenkin just sillä tavalla kasatut rattaat (meillä on kolme eri "koppaa" tohon) että ei ollut mahdollisuutta irrottaa istuin osaa ja nostaa Leevi ylös ja sitten rengasosa, vaan jouduin rullaamaan portaat ylös. *kaboom-kops-kaboom-kops-kaboom-kops* Raukkaparan posket tärähteli kun mami koitti saada lasta kotiin. Mies ei kuitenkaan herännyt - whaat?! Hurautettiin hissillä ylös, päästiin sisälle kämppään ja mitä paskaa? Koko asunto haisee ihan tuhkakupille. Meillä kävi tänään siivooja, joka käy aina vuoroviikoin, "puunaamassa oikeen kunnolla". Ketun viikset sanon minä! Oon kerta kerralta pettyneempi sen aikaansaannoksiin ja oon aivan valmis sanomaan sille heipat. Mä en tiedä mitä se on täällä töhönnyt mutta oli iskenyt kaikki ikkunat ym. kiinni, joten kämppä oli kuumempi ku koivupuilla lämmitetty sauna. Sitten tuo tuhkakupin lemu.. Leevin nukkuessa vetelin kämppää ympäri, nuuskin että mistä haju on lähtöisin. Kurkkasin etuparvekkeellemme ja huomasin että lasinen kahvipurkki joka tuhkakuppina tunnetaan, oli poissa. Kurkkasin roskapussiin jonka siivooja oli nostanut parvekkeelle (?!) ja siellähän oli kasa märkiä tupakantumppeja, mutta purkkia ei missään. Suljin pussin ja huomasin että se ei oikeastaan edes haiskahtanut kun oli suljettuna. Mistä haju sitten tuli? Kiersin jokaisen paikan ja oikeasti ajattelin että se oli piilottanut sen tyhjän haisevan lasipurkin johonkin. Kurkkasin astianpesukoneeseen että ehkä se luuli että me uusiokäytetään sitä törkystä tuhkista, no ei, ei ollut sielläkään. Siinä astianpesukoneen äärellä huomasin että se oli tunkenut koneen niin täyteen että kaikki oli semipaskasia vaikka ohjelma oli päättynyt. Huomasin myös että fiksuna naisena siivooja oli sulkenut astianpesukoneen luukun, #faijan puhelimen laturi siellä kivasti välissä. Kai se oli sen sitten huomannut kun oli nostanut piuhan takaisin pöydälle, uiden sinivihreässä sulaneessa sähkömömmössä. Nicely done champ! Samallahan se oli sitten myös heittänyt paistinpannut koneeseen (soosoo), puulastat koneeseen (soosoo) sekä jälleen kerran jättänyt märät rättinsä litimärkinä lillumaan siivousämpäriin, tiskipöydän kaappiin. 

Pää on edelleen pyörällä, hiki hatussa, lastat liejussa, pannut paskana ja tuhkakuppi kateissa. FML.

Tässä sitä taas ollaan, nuhanenänä. Mä en tajua! Aina kun tulee lämmin, mä vilustun :D Meillä ei edes ole ilmastointi ollut vielä käytössä, tuuletin vaan hörrää mutta kai se on jo tarpeeks tällaselle vilukissalle. Leevi on myös pari päivää ollut kummissaan kun nenästä valuu jotakin ja yskä kalvaa kurkkua. Voi poloista, heräilee päikkäreiltä röhimään. Ajattelin hyökätä tänään lämpimään suihkuun ja ottaa miehen mukaan höyryhengittelemään - voipi olla jännää, eka kerta suihkussa, oh boy!

Maanantaina odottelin koko päivän että saataisiin vesitilauksemme ja mun tilaamat nytläskitlotisee -tarpeet. (sidenote: Meillä kun ei ole autoa käytössä niin tulee tilailtua kotiinkuljetuksella kaikki mikä irti lähtee hahah) Siinähän sitä sitten odoteltiin.. ja odoteltiin.. ja vähän vielä odoteltiin.. Molempien lähetysten piti tulla puolen päivän jälkeen mutta neljältähän ne sitten hilas hanurinsa meijän nurkille. Huooh! Nyt on vettä taas mitä kiskoa ja jumppapallo jolla jenkkiksiään jutkutella. Kaikista eniten innostuin resistance bandista, eli sellasesta venyvästä nauhasta jolla pystyn treenailemaan vatsalihaksia kun nuo tavan rutistukset meinaa tuntua vielä hieman ilkeältä. Toimii! Suosittelen!

Ps. Elä kysy mikä helkkarin naama tuo on. Aaaahahahahhahaha! :D

Tiistaina tapahtuikin kummia! Oltiin Leevin kanssa meidän makkarissa sängyllä kellimmässä ja puolen tunnin "no niin, tuu jo, tee se, c'mon" -lirkuttelun jälkeen, tyyppi kääntyi selältä vatsalleen! Ajattelin että nyt oli kyllä ihan vahinko ja käänsin herran takaisin selälleen, ja sieltä se sitten kampes vielä toiseenkin otteeseen masulleen. Hyvä poika! Silittelin sankarin hentoja hiuksia ja kehuskelin, toinen väläytti hymyn, nenä rutussa peittoa vasten. Awwh!

Eilen käytiin hengailemassa mun duunipaikalla ja Lebo oli kuin täysihoitolassa - siellä oli naista joka lähtöön, paijaamassa, kantelemassa ja naurattamassa. Poikanen tuntui nauttivan ja päivän päätteeksi käytiin ostamassa vielä Mothercaresta sellainen baby jumperoo. Tuohan on tarkoitettu kuudesta kuukaudesta eteenpäin mutta ajattelin että meidän jykevä poju voi sitä testailla aina välillä, kun tuppaa pungertamaan itseään pystyyn koko ajan. Yksikin päivä olin varmaan 12 tuntia pitelemässä sitä pystyssä kun mikään muu ei kelvannut. That's what I call a workout! Tokihan kaveri on siihen vielä pikkuisen pikkuinen mutta jalat kyllä yltävät maahan. Siinä sitä sitten eilen hengailtiin, tanssittiin ja kikateltiin jo kummasti. Kunhan se vielä siitä hieman kasvaa niin saa jumpperi kyytiä!

Maanantaina punnitsin taas itseni, jännitellen ekan viikon tuloksia. Painoa oli lähtenyt 900 grammaa ja pakko myöntää että olin hieman pettynyt. Mittasin sitten vielä kroppaani ja ilokseni huomasin että vyötäröltä oli lähtenyt jo viisi senttiä! Pistin #faijan myös ottamaan uudet kuvat kun kuulin että niistä sen eron parhaiten näkee ja totta! - niistähän sen tosiaan huomasi. Alkaa pian olemaan jo vyötärö ja lantio omia alueitaan, eikä vaan yhtä patukkaa koko mimmi.

Tässä sitä painellaan edelleen eteenpäin, syöden ohjeiden mukaisesti, treenaten melkein niin paljon kuin pitäis. Pikkuvauvelin kanssa kun hieman tarvii muutella treeniaikataulua ja määriä mutta sanoisin että ihan hyvin on kuitenkin mennyt.

Tähän kuuden viikon jaksoon kuuluu myös yksi ns. tankkauspäivä. Lueskelin tossa just että mitä kaikkea siihen kuuluukaan ja tuli vähän täys olo jo lueskellessa! :D Saa nähdä saanko ahdettua kaikki vaaditut ateriat nassuuni - niin kuin ryhmämme FB-sivulla jo julistinkin - CHALLENGE ACCEPTED!

Koitan nyt palata jo maanantaina asiaan niin sais tänne ihan ajantasalla olevaa päivitystä. Nyt sujahdan tästä Juhla Mokan keittoon kun Lebonaattori nukahti päikkäreille. Upeaa torstaita!  

***

Mä muuten oon hulluna juoksuleggareihin, haluun niitä joka värissä ja stailissa. Tällä hetkellä mulla on vissiin kahdettoista odottelemassa ostoa.. Jaiks! Tässä tämän hetkiset suosikit. (Kuvat nelly.com, adidas.com ja nike.com)

1. Adidas trefoil leggings 29.95€ (nelly.com) 2. Adidas Premium basic leggings (adidas.com) 3. Adidas trefoil leggings 29.95€ (nelly.com)

1. Nike Legend 2.0 Tight Print 61€ (nike.com) 2. Nike Run Heritage Printed 30.49€ (harmi vaan lasten koossa! Byyh!) (nike.com) 3. Nike Leg A See 42.95€ (nelly.com)

Me wants them all!

***

Ai niin, jos sinä joka nyt tätä läbättelyäni lueskelet ja kaipailet motivaatiota liikkumiseesi niin kurkkaapa ihmeessä Clutchin mimmien blogi. Oon seurannu näiden naikkosten edesottamuksia jo jonkun aikaa ja kirjotukset saa kyllä tän ballukan liikkeelle! ;) Facebookista löytää myös jos haluat asennetta newsfeedisi - toimii!

Nyt mä meen - for real - WORD.

Leevi on ihana, se nauraa hekottaa taukoamatta meijän olohuoneen taululle. Oli hetki (melkein) mikä tahansa, tunnelma (melkein) mikä hyvänsä, niin taulun edustalla on hymy taattu. Koitin tänään saada otettua kuvaa siitä päiväntasaajaakin leveämmästä virneestä mutta mun pidä-vauvaa-kuola-valuu-sormet-lipee-sohvaselfiet ei oikeen onnistunu.

Just tänään aamupäivä-americanolla ystävän kanssa käydessä valittelin sitä kuinka mun elämässä, jos ajattelen siis vain omaa elämääni, mua, en muita, en edes Leeviä, niin tässä elämässä ei ole kyllä paljon hymyn aihetta tällä hetkellä. Ja kyllä, ymmärrän että pitäisi olla kiitollinen siitä että on terve ja muut perus-asiat on kunnossa, ja etenkin siitä että mulla on reipas pikkunen poika - ja älkää käsittäkö väärin, kyllä mä olenkin, erittäin kiitollinen mutta.. tässä mun omassa thing-what-i-call-lifessa ei oo kauheesti mitään mielenkiintosta, aivoja stimuloivaa, jännittävää. Se kai se on! Sitä kaipaa jännän äärelle, ei hellan äärelle. No läppäläppä, en mä hellan äärelläkään kovin ketterästi koreile. Mutta niin, äiti valittaa että elämä on harmaata ja pitkäveteistä, toisen nauraessa taululle. Ihanan pienet huvit pienellä pullukalla. Missä mun pienet huvit on?

Ps. Leevi on salarakastunut tohon pelleen. Se on ihan kammottava, koitan aina kiertää sen katseellani kun mennään vaippahommiin, mutta toi rakastaa sitä. Meijän hieno retro-mobile, mummi osti Suomesta kirpparilta eurolla (vai oliko jopa kahdella). Musta tuntuu että kun Leevi kattoo äitin kanssa ekaa kertaa Stephen Kingin IT -elokuvan, ei paljon pellet enää napostele. Hrrrrr

Tänään pyörähti käyntiin läskilotinalegioonan kolmas viikko. Huh, kolmas viikko! Enkä vieläkään oo ratkennu herkkuihin (aka suolakurkkuihin, hapankorppuun tai pehmopatonkiin). Nyt alkaa tuntumaan siltä että tässä ollaan ihan tosissaan elämäntapojaan muuttamassa, eikä vaan kuuden viikon kitukuurilla. Päivä päivältä tulee helpommaksi olla ajattelematta sitä ah niin ihanaa rasvaista roskaruokaa ja siinä samalla sitä kouluttaa itseään ruokaviisaammaks. Mun onnistumisen hetkiä on muun muassa ne tilanteet kun isken ruokavaakaan marjoja summan mutikassa ja BOOM siinä onkin tasan 100 grammaa mitä kaipasinkin. Puhistelen pölyt ollkapäiltä ja heilautan hiukset taakse (vaikkakin mulla on ollu justiinanuttura nyt joku kolme kuukautta päässä, bad hair year?)

Tämän päivän ollessa maanantai, oli aika myös punnita tämä ryhävalaan veriveli ja vedellä vähän mittanauhalla jaardeja. Kiloja oli karissu viime viikon aikana 1.7kg (jeeij tuplasin ekan viikon tuloksen melkein!) eli nyt on parissa viikossa yhteensä 2.6kg menny menojaan. Tulokseen oon kovin tyytyväinen jo nyt mutta mittanauhan mutkat ne vasta miellyttikin - vyötärö oli kutistunut taas (kyllä ne muutkin mutta ei mainittavasti) ja tällä hetkellä mun möhöpöhöraskauspötsistä on lentäny Libanoniin jo 11 senttimetriä! Wooooot?! Rullasin tänään mitan "aloitusmittoihin" ja mietin itekseni, "olinko mä NOIN iso". Hienosti se ihmismieli huijaa omistajaansa. Kelasin et olin ihan fine, vähä turvonnu vaa. Mut huhhelihuijaa ja helkkyvät hetulat!

Varmaan on sanomattakin selvää että nälkä kasvaa syödessä, vaikka veemäisesti tässä se ruoka väheneekin loppua kohden mutta NIIIIN ymmärrät varmasti - motivaatio on huipussaan, tai noh.. hyvin lähellä sitä. Nu kör vi!