Oon nyt viettäny 25 päivää äitinä ja niin kun aina tuppaan tekemään, oon taas ajatellut vähän, liikaa. Ootko valmis? Jo tänä lyhyenä aikana oon huomannut kuinka äitiys on muuttanu mua. Haluisin uskoa että olin jo ennen Leeviä kohtuu ajattelevainen ja muut huomioon ottava tyyppi, mutta nyt, tuntuu siltä kuin se viimeinenkin pisara itsekkyyttä olis tipahtanu sinne Pampersin super-imukkaaseen huomaan. Tai no siis, ainakin Leevin suhteen olen kovin epäitsekäs ja ajattelen vaan että no mites sillä miehellä olis parasta olla, kuitenkin yrittäen olla unohtamatta omaa hyvinvointiani. Leevin tarpeet on nyt kaiken edellä, eikä mua haittaa se lain, päinvastoin. Musta on mieletöntä saada olla tän pojan elämän tärkein naikkonen ja vaikka se välillä väsyttävää onkin, annan 110% itsestäni Lebowskille. Mutta pitäisköhän noita prosentteja jakaa hieman tasapuolisemmin? Musta on hyvää vauhtia kehkeytymässä sellanen perus-suomalainen maantienharmaa mies - en puhu enkä pussaa ja sanon kerran minuutissa perkele. HOT STUFF! Kun ulkomuoto on tasapaksun tynnyrimäinen, olisi ehkä aihetta olla sisäisesti kaunis, right? Moni sanoi mulle raskaana ollessani että lapsen syntymän jälkeen eniten osumaa ottaa parisuhde, "väsyneenä kun koitat romantiikkaa kyhätä niin fuck it". Muistan ajatelleeni tuolloin että we can do this ja minähän en rupsahda! Mutta nyt kun ryystän rumana kahvia sohvan montussa, mietin että miten tän huomaavaisuuden sais nyt siis suunnattua myös tuohon aikuiseen mieheen, vai saako sitä? Jos paijaisin #faijaa yhtä paljon kun Leeviä, ehkä sekin sais syyn hymyyn, ehkä sekin hymähtelis onnellisena? Vai kapaloinko senkin? Syötänkö sylissä?
Elämässäni ennen Leeviä, harvemmin myöskään pysähdyin paikoilleni huomaamaan että mitäs sitä ollaankaan tekemässä ja mitä seuraavaksi. Sitä vaan puski eteenpäin mentaliteetilla "enemmän, nopeemmin, isommin". Nyt tuntuu siltä että aika on ihan pysähtynyt, tai ainakin se matelee kovin hitaasti. Tykkään siitä! Jokainen pikkuinenkin hetki on arvokas, uusi ja erilainen. Joka ikisen tunnin aikana huomaan Leevissä jotain uutta ja ihmeellistä ihasteltavaa. Vietän päiväni usein vaan tuijotellen tuota pientä putikkaa, miettien sen arvokkuutta, mittailen sitä rakkauden määrää. Tuijotan suloisuutta ja koitan ymmärtää että tämä on minun. Tätä ei kukaan vie multa pois. Tämän kanssa mä saan jakaa kaiken tulevan. Tää on mun rakkaus. Pakko silti kyllä myöntää että kaipaan aika ajoin sitä vauhdin huumaa ja hulinaa mutta miksipäs sitä ei tähän voisi yhdistää, järjestelykysymyksiä? Jotenkin sitä tuntuu silti vaan odottavan koko ajan jotain, edelleen. Eikö mun kroppa vaan tajua että se odotusaika on jo ohi? Herkeämättä on sellainen olo että lasken päiviä mutta mitä varten? Mitä mä odotan tapahtuvan?
Mietin tätä viime yönä kun Leevillä oli levottomat jalat ja levottomampi mieli. Hengailin pötkylän kanssa hämärässä makkarissa ja sain siinä hyshyshyssytellessä jotenkin myös aikaa omille aatoksilleni. Muistan kun valmistuin lukiosta ja viettelin siinä sitten paria välivuotta ennen opintojen jatkamista ja silloin, juuri silloin, mulla oli samanlainen fiilis. "Kohta se tapahtuu! Kohta se alkaa! Kohta!" Ai mikä? Niinpä.. en tiennyt silloinkaan. Juteltuani silloisen työkaverini kanssa, tajusin vihdoin että taisin odotella elämäni alkamista. Vetäsin oikeen Britney Spearsit ja olin crossroadsissa. Silloin otin itseäni niskasta kiinni ja juttelin peilikuvalleni että eipä tässä kukaan sitä elämää sulle alota, get it! Tämänpä vuoksi tuntuukin siltä että nyt kun tuo raskausajan odottelu on ohi, odotan että tämä uudenlainen elämä alkaisi. Odotan että tilanne "normalisoituisi" ja että yhtäkkiä mä vaan eläisin coolia vanhemmuutta. Odotan. Mutta miksi? Miksei tää nainen vaan ala jo elämään?
Ehken mä vaan osaa vielä. Siis ehken mä osaa käyttäytyä niin kuin äidit käyttäytyy, elää niin kuin äidin kuuluu. Ehken mä myöskään osaa oikein olla tyttöystävä joka on äiti. Hyvä ottaa tää identiteettikriisi pöydälle näin 26-vuotiaana tuoreena mamina. Nice to meet you, my name is Timing, Perfect Timing. Kun vielä odotin Leeviä niin mietin että vaikka elämäni muuttuu iäksi, aion koittaa olla mahdollisimman samanlainen kuin olin ennen äitiyttä, koska viime vuoden (-13) aikana mä vihdoin opin tykkäämään siitä minkälainen musta oli muovautunut, mitä mä olin saanut aikaan ja mitkä mun suunnitelmat oli. Rakastin sitä naista mikä musta oli tullut. Halusin että sitten kun Leevi olisi täällä, mä voisin olla se sama nainen mutta vielä lusikallisen parempi ja plussana vielä maailman suloisin poika mun rinnalla. Onko se mahdollista? Uskon että on, mutta mä tarviin potkun laardeilleni. Tällä hetkellä mä vielä istuskelen siellä Britneyn risteyksessä, tuskailemassa että oonpa seksikissa mun siivousnutturassa ja tätitohveleissa oivoivoivoi. Mullon kaikki ainekset mut oon unohtanu miten kokataan. Bon appetit?