Olen aina ihannoinut äitejä jotka kuin taianomaisesti hoivaavat lapsiaan ja kasvattavat heistä mallikansalaisia. Olen myös viettänyt joitain hetkiä lastenvaate-osastolla hypistelemässä pienen pieniä sukkia. Olen tämän lisäksi myös äärimmäisen lapsirakas ja taaperot tuntuvat jostain kumman syystä pitävän myös minusta (lue: pitkistä hiuksistani).
En kuitenkaan koskaan ajatellut että tulisin itse äidiksi ennen kolmeakymmentä ikävuotta. Vaikka koitan elää elämääni mahdollisimman spontaanisti, sen suurempia suunnittelematta, olen aina kuitenkin päätynyt ajattelemaan että perhe-elämän on väistyttävä kohtuu-kunnianhimoisten urahaaveideni tieltä, aina sinne yli kolmenkympin. Työhistoriikkini ei ole mitään valtion vakuuttavinta luettavaa mutta, olen itse ylpeä yritteliäisyydestäni ja uskalluksesta lähteä esimerkiksi nyt ulkomaille uraani uurtamaan. Tämän hetkinen työni ei ole sitä kaikkein hohdokkainta mutta näen edessäni tikapuut joita kiivetä aina unelmieni ensiaskelmille saakka.
Mutta kuinkas kävikään; tasan kaksi kuukautta sitten, 27.elokuuta sain tietää olevani raskaana. Täytyy myöntää että uutinen ei tullut parhaimpaan mahdolliseen aikaan (milloinka se nyt aika paras mahdollinen sitten olisikaan..) ja ensimmäinen reaktioni oli hysteerinen itku, panikoiminen ja kylmä hiki. Olin juuri päässyt sellaiseen firmaan sisään jossa haaveistani voisi tulla totta, olin myös saanut kauan haikailemani treenaamisen kulkemaan ja tuloksiakin alkoi jo näkyä. Kauhistelin myös poikaystäväni kalpenevaa naamaa kun kertoisin uutisesta. Ei tämä voisi olla totta, ei nyt. Enhän ollut edes kolmeakymmentä.
Tiedän, mikä pinnallinen pikku-prinsessa olenkaan! Antakaas kun koitan selittää reaktiotani:
Tuntuu siltä että jokainen kerta kun kuka tahansa millään tasolla menestyvä nainen ilmoittaa haluavansa lapsen, ihmiset kohahtavat ja yllättyvät uutisesta. Miksi ihmeessä hän haluaisi lapsen? En tiedä. "Miksi äitisi halusi saada sinut?" on ensimmäinen kysymys joka mieleeni juolahtaa. Oma (ehkä täysin väärä) mielikuvani on että kanssaihmiset kohtelevat äidiksi haluavaa kuin uraputkesta eläkkeelle jäävää. Ihan kuin he luovuttaisivat ja päättäisivät ostaa sen farmari-Volvon kun ei ura lähtenytkään nousukiitoon.
Ehkä eniten siis panikoin muiden reaktiota, en itse tilannetta. Loin päässäni kauhukuvia siitä mitä ystäväni sanoisivat, tai entäpä ihmiset jotka eivät minusta muutenkaan pitäneet. Entä työpaikkani? Menettäisinkö työni? Tänä päivänä, ajatus perheestä saa minut hymyilemään tai niin se on tainnut aina tehdä. Ennen ajattelin että ollakseen menestynyt, tulee naisella olla huikea ura. Nyt ajattelen että laskeakseni itseni menestyneiden sakkiin, minun tulee olla onnellinen. Onnellisuus on menestykseni mitta.
Me raskaana olevat naiset tulemme aina olemaan muiden mielestä liian nuoria tai vanhoja, liian köyhiä, rikkaita, menestyviä, laihoja, lihavia, hulluja, kiireisiä, sinkkuja, sitoutuneita, liian paljon kaikkea. Minä haluan olla liian onnellinen. Ole sinäkin ja anna muiden miettiä liikaa.
